Sopimusvuori Ry kotisivu

Etusivu

 

 

 

Sopimusvuori ry:n Verstas on toimintakeskus täynnä monipuolista, tavoitteellista ryhmätoimintaa.

 

Verstas on paikka, joka elää ja hengittää yhteisön mukana – kaikkeen toimintaan sisältyy mieli, sielu ja merkitys. Kaiken monipuolisen tekemisen ohessa Verstaalla käsitellään asioita monella eri tavalla, suoraan ja luovasti.

Verstas on kohtaamispaikka nuorille aikuisille, jotka kokevat tarvitsevansa mielekästä seuraa, sekä kevyttä tekemistä arkipäiviinsä. Sijaitsemme hyvien kulkuyhteyksien varrella Tampereen keskustassa, Tammelan torin liepeillä.

Nimestään huolimatta Verstas ei ole käsityöpaja, vaan toiminta perustuu sosiaaliseen kanssakäymiseen ja monipuoliseen ryhmätoimintaan. Verstas tukee nuorta hänen toivomansa tulevaisuuden suunnan löytämiseksi jokaisen omat voimavarat huomioiden – toimimme porttina nuoren tulevaisuuteen, ja autamme nuoria löytämään itse avaimet siihen.

Verstaspäivä koostuu monipuolisista keskusteluista ja ohjatusta ryhmätoiminnasta. Tarjolla on joka päivä aamupalaa, kahvia/teetä sekä lämmin ateria – nuorten itse kokkaamana. Säännöllistä toimintaa on tarjolla jokaisena arkipäivänä, sekä toisinaan sovitusti myös lauantaisin.

Nuorten suusta

”Verstaalle voi tulla pakoilemaan ihmisiä, muiden ihmispakolaisten kanssa.”

”Verstaalla ei korjata asioita, Verstaalla korjataan ihmisiä. (Huonolle huumorintajulle tosin ei ole vielä löytynyt korjauskeinoja.)”

”Verstas on tiuhaan vaihtuvan perheen muuttumaton koti.”

”Hyi, ihmisiä. Ihmisiä? No, nää on ihan ok ihmisiä!”

”Verstaalle tullaan kotiin, ja Verstaalta lähdetään päivän päätteeksi sinne toiseen kotiin.”

”Täällä on tosi avoin, lämmin ja vastaanottava ilmapiiri. Ihmiset ovat alusta asti ottaneet hyvin vastaan, ja tuntuu kuin olisin ollut aina täällä. Ryhmien keskustelut, vertaistuki ja avoimuus ovat todella tärkeitä. Ihmiset ja ohjaajat ovat ihania.”

”Täällä tehdään hyvää ruokaa.”

Ajankohtaista

Etäkuntoutuksessa Verstaalla

 

Verstaan etäkuntoutus on pyörinyt nuorilla koko kevään, ja jatkuu nyt kesälläkin lähipäivien lisäksi. Etäkuntoutuksessa oleville soitellaan aamupäivästä. Kaikille jaetaan myös etäkuntoutuspäivälle tehtävä, joka pitää palauttaa päivän aikana. Tehtävät ovat olleet hyvin monenkirjavia, pohdiskelusta ja luovuudesta lähtien kaikenlaiseen muuhun tekemiseen.

Eräs etäkuntoutuspäivän tehtävä oli pohtia ja kirjoittaa asioita, joita kaipaa ennen korona-aikaa, ja asioita joita ei kaipaa. Tässä kahden sosiaalisen kuntoutuksen nuoren vastaukset tuohon tehtävään.

 


 

Ajasta ennen koronaa kaipaan rutiineja, ihmisten huoletonta vilinää ympärillä ja jatkuvuutta arjessa. On ihanaa, kun aamulla herätessä tietää mitä tulee päivällä tekemään. Ei tarvitse nähdä niin kovasti vaivaa sen eteen, että saa tunnit kulumaan. Kaipaan sitä, että viikonloppu tuntuu rentouttavalta vapaa-ajalta jatkuvan, melkein paniikinomaisen ajan täyttämisen sijaan. Kaipaan sitä, että ympärillä on ihmisiä ja tapahtumia, joita tarkastella ja mietiskellä. Kaipaan yhdessäoloa ilman pakotettua tekemistä, paikkaa jonne ilmestyä vain olemaan.

Ajasta ennen koronaa en kaipaa suorittamista ja tuomitsemista. Tässä ajassa on ollut ihana huomata miten armollisuuden ajatukset itseä ja muita kohtaan ovat voimistuneet. Keskusteluissa on noussut esiin huoli yksinäisyydestä, kotiinsa teljettyjen vanhusten voinnista ja esimerkiksi siitä, miten vähävaraiset lapsiperheet pärjäävät ilman kouluruokaa. On annettu tilaa kertoa omista kokemuksista ja lupa tehdä sitä, minkä avulla tuntee pärjäävänsä ilman syyllistämistä. Siitäkin huolimatta, että iltalehdet yrittävät palata ”koronakiloillaan” tuohon syyllistämiseen on yleisessä keskustelussa pysytty ihanan lempeinä.

 


 

Mitä haluaisin takaisin ajalta ennen koronaa?

Haluaisin takaisin läheisyyttä ja lähellä oloa. Haluaisin nähdä perhettä ja ystäviä, erityisesti siskojeni lapsia. Haluaisin taas yökyliä ja yhdessä kokkailua. Haluaisin halauksia ja silitystä. Haluaisin keikoille. Haluaisin, että ihmisten ei tarvitsisi pelätä ja väistää toisiaan. Haluaisin että taiteen esittäminen kaikin tavoin tulisi takaisin, vaikka onkin ollut iloista huomata sitä esitettävän poikkeusoloista huolimatta, uusilla tavoilla. Haluaisin, että voisin nähdä kaikkia ihmisiä kasvokkain puheluiden ja videon sijasta. Haluaisin matkustella Suomessa.

Mitä en haluaisi takaisin ajalta ennen koronaa?

En haluaisi takaisin sitä, ettei pidetä yhtään välimatkaa tuntemattomiin, tai suhtaudutaan välinpitämättömästi toisten terveyteen. Minusta on hyvä, että on omaa tilaa ilman että joku hönkii niskaan, eikä tässä tilanteessa kukaan tule aivastelemaan päin näköä, toisin kuin ennen. Paljon sairastaneena ja sairastavana olen ennenkin tätä kaikkea ollut tarkka käsihygieniasta ja muusta, ja se on etenkin flunssakautena ahdistanut kamalasti miten välinpitämättömiä iso osa ihmisistä on. Mielestäni on tärkeää kunnioittaa toisen oikeutta terveyteen, aina.

En haluaisi myöskään takaisin sitä suorittavaa ja pinnallista maailmanmenoa. Minusta on ollut ihanaa huomata, miten monet ihmiset ovat pysähtyneet sen äärelle, mikä on oikeasti tärkeää, ja tällä hetkellä moni ehkä on herännyt ajattelemaan enemmän sitä, mikä on tarve ja mikä on halu. Se on aivan kestämätöntä, jos tulevaisuudessakin jatkuva halu saada enemmän jatkuu. Uskoisin, että nyt monen elämästä on riisuutunut pois turhia asioita, joilla on ollut tarkoitus vain vakuuttaa tuntemattomia siitä, että on muottiin mahtuva, kaunis, menestyvä ja varakas. Moni on hankkinut ja tehnyt niitä vain halusta sopia joukkoon, ja on saattanut ajaa itsensä ahdinkoon sen myötä.

Toivon myös, että tämä kriisi herättää siihen, että jatkuva kasvu ei ole mahdollista eikä järkevää entisellä kaavalla. Täytyy löytää uusia keinoja talouteen ja yhteiskunnan toimintaan. Kestävämpiä keinoja, sekä maapallon, että inhimillisen pärjäämisen kannalta. Valitettavasti tämä kriisi ei tule olemaan viimeinen, joka globaalisti koettelee meitä. Toivon, että sekä päättävillä tahoilla, että yksilötasolla tulevaisuudessa toimitaan uudella tavalla.

Toivon myös, että etätyöskentely saisi enemmän jalansijaa, ja se lisäisi työelämän joustavuutta. En ajattele, että välttämättä siis kokoaikaisesti etätyötä, mutta jos se voitaisiin ottaa luontevaksi osaksi töitä, joissa ennen koronakriisiä asiaa ei ole haluttu ottaa pöydälle esimerkiksi vain tottumuksen vuoksi.

 

 

 

Oppia ikä kaikki

Vaikka pahat kielet väittävät, ettei vanha koira opi temppuja, päätin itseni haastaen ja muille näyttääkseni todistaa väitteen vääräksi aloittamalla opinnot Kankaanpään opiston kasvatusja yhteisöohjaajaksi 47-vuotiaana.

 

Alun perin syyt opiskelulle olivat tylsistyminen ja aktiivimalli. Olin jo pitkään ollut työttömänä ja sairaslomalla vuorotahtiin, ja alkoi tuntua siltä, että jotain tarvitsee tehdä, ettei ihan jämähdä. Aktiivimalli tuli hätiin ja pakotti minut joko töihin (joita en yrityksistä huolimatta saanut) tai kouluttautumaan alalle, jossa olisi mahdollisuutta työllistyä. Puntaroin kahden vaiheella, jatkaako “ihmistöissä”, joihin olin kouluttautunut aikanaan ja joita olin koko työurani tehnyt, vai etsisinkö ihan uuden suunnan. Ratkaisuun pääsin kuin itsestään, kun silmiini osui ilmoitus nykyisten opintojeni hausta.

Koko hommaan lähdin vähän kuin soitellen sotaan, ilman kummemmin selvittämättä mitä opintoihin kuuluu tai millä tavoin ne toteutetaan. Kuvittelin että harvakseltaan on lähiopetusta ja loput opinnot tehdään itse opiskellen. Aika nopeasti pääsin harhoistani, kun selvisi että lähiopetusta on kerran kuussa, mitään varsinaista kirjoista opiskelua ei juurikaan ole, vaan kaikilla pitää olla itse hankittu harjoittelupaikka, jossa opinnot tehdään työssä oppimalla.

 

 

Meinasin hyytyä, kun innoissani ajattelin tuosta vaan meneväni harjoitteluun itseäni kiinnostaviin paikkoihin, kuten lastensuojeluun tai päihdetyötä tekevään paikkaan. No, kumpaankaan ei minulla ollut mitään mahdollisuuksia päästä, eikä nyttemmin ole samanlaista hinkuakaan niihin, vaikka kiinnostavatkin kovasti. Mutta. Pääsin ensimmäisen harjoittelun tekemään Lähitori- toimintaan Peurankallion palvelukeskukseen. Varsinainen tulevan nuorisotyöntekijän unelmapaikka. Asiakkaina senioreita. Itseasiassa oli erittäin kiva kokemus, opettavainen ja antoi ihan uutta näkökulmaa elämään ja ohjaamiseen. Joten pelkkää positiivista siitä kokemuksesta.

Seuraavaksi sain kuin ihmeen kaupalla paikan SPR Nuorten turvatalolta. Ihme siksi, että työllistyä sinne ei näillä opinnoilla voi, koska minimivaatimus on korkeakoulu -tasoinen koulutus. Turvis oli väylä minulle nuorisotyön kentille ja uusiin vapaaehtoistöihin, ja sitäkin jaksoa muistelen lämmöllä, edelleen heidän toiminnassaan aktiivisesti mukana ollen.

Kolmas harjoittelupaikka löytyi ihan vaan nettiä selaamalla ja eri nuorisotyötä tekeviin paikkoihin soittelemalla. Voi mikä onnenpotku oli päästä Verstaalle. Ohjaajana on saman koulutuksen käynyt ja näin en koe koko ajan alemmuuden tuntoa koska minusta tulee “vain“ ohjaaja.

 

 

Verstas on ollut tosi hyvä paikka harjoitella ohjaajuutta. Siellä käy kuntouttavassa työtoiminnassa ja sosiaalisessa kuntoutuksessa alle kolmekymppisiä nuoria ja ideologialtaan paikka sopii minulle kuin nenä päähän. Toiminta perustuu aika paljon keskustelun voimaan, vaikka sen lisäksi olisikin jotain toiminnallista. Olen oppinut nuorista ja nuorten kanssa olemisesta todella paljon, en ole edes tajunnut millaisia taitoja esimerkiksi keskustelijoina nuorilla onkaan. Parasta Verstaalla on ehkä se yhdessä tekemisen meininki ja kuinka ihan oikeasti siellä kaikki saa olla juuri sellaisia kuin ovat. Monessa paikkaa yhdenvertaisuus on ihan sananhelinää, mutta minun kokemani mukaan Verstaalla se toteutuu melkoisen hyvin. Enkä edes, ennakkopeloista huolimatta, ole kokenut ulkopuolisuuden tunnetta, vaikka olen ikäloppu asiakkaisiin verrattuna.

Mutta siis, opintoihin. Opinnot ovat edenneet sen verta juohevasti, että ahneuksissani ja hieman pakon sanelemana, aloitin lisäopinnot. Pakon sanelemana siksi, että aika tylysti tullut selväksi, että ohjaajille ei niin vaan paikkoja Tampereelta heru, vaan AMK – tason koulutusta haetaan. Tai on toki ohjaajan paikkoja, mutta ei ehkä minulle, 49 –vuotiaalle. Aloitin siis viime lokakuussa väyläopinnot HUMAK:iin. Tämä tarkoittaa sitä, että 10 kk aikana aion tehdä nykyisten opintojen ja työssäoppimisen lisäksi 60 opintopisteen verran yhteisöpedagogin opintoja. Jäätävä urakka, mutta koska 5 kk aikana olen saanut reilut 30 opintopistettä kasaan, niin periksi en anna. Väyläopinnot tehdään kokonaan verkossa, osaan jaksoista kuuluu tutustumista toimijoihin, haastatteluja jne., mutta pääosin opiskelu tarkoittaa koneen äärellä istumista ja erityyppisten tehtävien tekemistä. Kerran pari kuukaudessa saamme ohjausta webinaareissa.

 

 

Harjoittelu Verstaalla loppui joulun aikaan, mutta puhuin itseni takaisin suorittamaan yhden viimeisen näytön. Nyt olen siis viittä vaille valmis kasvatus- ja yhteisöohjaaja, ja aatokset siintävät jo tulevaisuuteen, jossa toivottavasti odottaa yhteisöpedagogin monimuoto-opinnot seuraavan parin vuoden ajan. Töihin olisi kiva päästä, joko opintojen aikana tai viimeistään jälkeen, mutta kunnes palkallista työtä löytyy, kurssitan ja koulutan itseäni ja teen vapaaehtoistyötä paikoissa, joissa tykkäisin olla myös töissä. Näin olen todistanut ainakin tämän väitteen vääräksi, etteikö enää vanhana voisi oppia. Jaksaminen on ehkä eri tasolla kuin 20- vuotiaalla, mutta toisaalta elämänkokemus ja aiemmat opinnot ovat helpottaneet näitä tutkintoihin vaadittavien tehtävien tekoa.

 

Kannustan siis kaikkia, iästä riippumatta, lopettamaan jahkailun ja haastamaan itsensä. Erilaisia tapoja opiskella on monia, toiselle sopii päiväkoulu, toiselle monimuotoiset ja yhdelle työssä oppimalla. Tampereella on runsaasti toimijoita sosiaalialan kentällä, jokaiselle varmasti löytyy harjoittelupaikkoja ja tutustumiskohteita, mikäli ei ole aivan varma, millainen työ loppujen lopuksi itseään kiinnostaisi. Opiskelun myötä oppii uusia asioita, avartaa näkemystään ja harjoitteluissa saa kokemuksen lisäksi mahdollisuuden verkostoitua, joka alkaa olla edellytys työpaikan saamiselle. Itse toivon, että rahoitus HUMAK-opintoihin järjestyy myös loppuajaksi ja että löytäisin edes osa-aikaisen työn opintojen oheen. Aika näyttää. Ensin kuitenkin tarvitsee saada Kankaanpään opinnot kunnialla pakettiin.

 

Hanna Patta

Opiskelijoiden ryhmä: tunnekuvat

Verstaalla on startannut uusi opiskelijoiden ohjaama projekti, jossa käsitellään tunteita valokuvien, tekstien sekä kuvallisen ilmaisun kautta niin, että ne puretaan ryhmän kesken suullisesti. Projekti on viiden viikon mittainen ja se pidetään tiistaisin iltapäivällä. Joka kerralla käsitellään vuoroviikoin positiivisia sekä negatiivisia tunteita, jotka valitaan yhdessä. Viimeisellä kerralla käsittelemme positiivista tunnetta, jotta fiilis ei jää kuitenkaan synkäksi.

Ensimmäisellä kerralla tunne oli kiitollisuus. Kävimme myös pelisäännöt läpi ja keskustelimme ryhmissä mitä kiitollisuus jokaiselle merkitsee sekä aloimme työstämään kuvia, joita voi työstää myös vapaa-ajalla.

Tavoitteena on, että saamme sanoittaa tunteitamme kuvien kautta, koska usein tunteista puhuminen voi olla muuten monelle haastavaa.

Blogitekstin kuva kertoo kiitollisuudesta tatuointien tarinoiden sekä sormien asennon kautta, jotka muodostavat sydämen.