Mieleni terveys on heilahdellut aina, valosta varjoon ja toisinpäin, pääasiassa viivytellyt eriasteisissa harmaissa. Näen sen nyt, kun elämää on karttunut päiviä sekä vuosia ja ymmärryksenikin laajentunut. Kolmekymppiseksi ajattelin olevani vain vähän hankala ihminen, joka ilmeni lähinnä itsensä tahattomana kiusaamisena. Ahdistus vyöryi hallitsemattomana. Mutta pärjäsin aikani.
Kunnes tulin työkyvyttömäksi. Kyvyttömäksi ainakin tämän ajan työhön, jossa vaateet ja tahti kaatavat raavaitakin. Syrjään jääminen herätti nopeasti kysymyksen ihmisarvosta. Ajatussodan siitä, minkä verran saan näkyä, kuulua ja vaatia työkyvyttömänä. Onko minullekin paikkani. Pitäisikö minun älytä hävetä kyvyttömyyttäni vai olla röyhkeästi niin kuin kaikki muut.
Mielenterveyskuntoutuja. Psykiatrinen potilas. Masentunut, ahdistunut, harhainen, itsetuhoinen, persoonallisuushäiriöinen, traumatisoitunut. Sain uusia nimityksiä. Ei suoranaisesti imagoa nostattavia, mutta mielestäni paikkansa pitäviä. Muut sanoivat, että pitää käyttää nättiä kieltä. Sanoa olevansa toipuja. Minä ajattelin, että hulluja me ollaan kaikki. Kaikista se ei vain näy ulospäin.
Piilottelin tutuilta kaupan hyllyjen takana. Kohtasin “Mitä sä nykyään teet?” -kysymyksiä. Mietin vastauksen muotoilut huolella etukäteen. Hävetti. Katkeruus oli tietotasolla, mutta ei ulottunut tunteisiin: tiesin miksi oli käynyt näin ja siitä olin katkera. En kuitenkaan kantanut kaunaa ketään kohtaan.
Tämä ei ole mennyt ihan kuin Strömsössä. Tämä minun elämäni. Ei tullut auttajaa vaan autettava. Roolisuorituksia ja –vaihdoksia olen tehnyt enemmän kuin Martti Suosalo. Mutta rehellisesti olen vetänyt: en ole valehdellut tai tehnyt rikoksia, olen katsonut ihmisiä suoraan silmiin ja pyrkinyt auttamaan. Ehkäpä jään plussan puolelle elämän ansioluettelossa.
– Tuumailija, Näsinkulman Klubitalon jäsen
