Minun mielenterveyskuntoiluni alkoi vuoden 2007 alkupuolella. En ollut silloin kovin urheilullinen, mutta en ollut myöskään täysin saamaton fyysisen kuntoni suhteen. Pidin kyllä itsestäni hyvää huolta syömällä terveellisesti, kävelemällä ja venyttelemällä, ja hieman nostelin painoja lihaskunnon ylläpitämiseksi. Pidin näitä asioita hyvin tärkeinä itseni vuoksi, vaikka usein niiden suorittaminen tuntui hyvinkin puuduttavalta, eikä aina oikein tuntunut löytyvän energiaa niihin.
Tuntui myös aina enemmän ja enemmän siltä, että kaipaisin jotain uutta elämääni, jotain joka saisi minut yrittämään enemmän, jotain tavoiteltavaa, joka tyydyttäisi kilpailuhenkisyyttäni. Minulla ei siihen aikaan ollut myöskään yhtään kaveria, olin aika hiljainen ja syrjäytyvä luonteeltani, ja halusin tähänkin asiaan muutosta. Olin silloin Sopimusvuoren askel-kurssilla mukana kuntouttavassa toiminnassa, ja siellä tuli työntekijän kanssa keskustellessa mainittua toiveesta löytää itselleni jotain, joka täyttäisi toimettomuudesta johtuvaa tyhjyyttä sisälläni. Hän suositteli minulle joukkueurheilua ja kertoi yhdistyksen salibandyvuorosta, ja että sinne saisi mennä kokeilemaan, miltä se tuntuisi.
Kiinnostuin heti ajatuksesta, ja kaksi päivää siitä olikin jo seuraava salibandyvuoro. Olin aikaisemmin kerran pelannut yläasteella salibandyä eikä minulla ollut jääkiekkotaustaa, joten kokemuksena se oli lähes uusi. Sitten jo ensimmäinen pelipäivä koitti, ja kun saavuin liikuntahallille, olin hieman jännittynyt tilanteesta, mutta tunne lähti nopeasti pois, kun minut otettiin siellä hyvin vastaan, kaikki tervehtivät ja ilmapiiri oli hyvin leppoinen. Pian olin jo pelikentällä ottamassa tuntumaa mailaan ja palloon, joka nyt tuntui karkailevan minulta koko ajan. Katselin siinä pallotellessani samalla mitä muut pelaajat tekivät ja yritin ottaa heistä mallia… No, olisi pitänyt pysyä omissa jutuissa, varmasti herätin huvittuneisuutta.
Sitten itse pelissä olin kyllä täysin hukassa, ei tullut mitään. Liikkeestä ja aktiivisuudesta se ei johtunut, niitä minulla kyllä riitti liikaakin, kun juoksin kentällä innoissani kuin koiranpentu pallon perässä. Minne se pallo nyt sattuikaan pyörimään, menin heti vauhdilla perässä. Mutta oli suorastaan säheltämistä, kun yritin liikaa osaamiseen nähden, ja tulin siinä samalla rikkoneeksi usein sääntöjä. Enimmäkseen kolautin vastustajan mailaan, ja se alkoi jo ymmärrettävästi ärsyttää osaa pelaajista, ja heiltä tuli hieman räksytystä asiasta.
Kun vuoro sitten päättyi, tunteeni olivat ristiriitaiset. Toisaalta tykkäsin pelata ja oikein nautin siitä, mutta toisaalta olin pelannut huonosti, mikä harmitti silloin minua hyvin paljon. En tykännyt yhtään siitä ajatuksesta, että olin ollut huonoin pelaaja. Mutta kokemuksena se oli ollut minua hyvin inspiroiva, ja kun loppupäivän ja yön olin saanut toipua heikosta suorituksestani, halusin mennä jo uudestaan pelaamaan. Halusin tulla paljon paremmaksi pelaajaksi ja sain siitä yhdestä pelikerrasta itselleni paljon motivaatiota tämän toteuttamiseen. Nyt 16 vuotta myöhemmin pelaan edelleen salibandyä, ja minusta on tullut erittäin hyvä ja monipuolinen pelaaja. Olen myös saanut paljon hyviä pelikavereita, ja olen huomattavasti puheliaampi ja ulospäinsuuntautuneempi.
– Jarno
Teksti on osa Mun mielessä -blogikokonaisuutta, jossa Mielenterveyskuntoilijat kertovat oman tarinansa.
