Moikka! Olen Jenni ja Mielenterveyskuntoilija.
Aika ennen koiria – mitä se sellainen oli? Alun perin minun ei pitänyt ottaa koiraa vielä moneen vuoteen. Elin pitkään sit kun -elämää ja haaveilin omistavani välillä vinttikoiran, välillä paimenkoiran, välillä kokonaisen kennelin erirotuisia hännänheiluttajia. Haaveeksi jäi. Kuitenkin kolme vuotta sitten elämääni astui rakas miesystäväni ja hänen mukanaan Roope, hurmaava vanha siperianhuskyherra. Siitä hetkestä lähtien elämästäni tuli nyt kun.
Huskyhan on rotuna melkoisen vaativa, ja voi mennä aikansa, että arktinen ystävä tulee täysin sinuiksi vieraiden ihmisten kanssa. Roope ei ole poikkeus. Kun aloin tutustua siihen, se tuli ensin vain varovasti nuuhkaisemaan minua ja lähti saman tien tiehensä. Lenkillekään se ei heti kanssani lähtenyt, vaan katsoi isäntää sen näköisenä että oletko tosissasi, tuonko kanssa pitäisi ulkoilla. Kuukauden päästä tästä päätimme käydä ensimmäistä kertaa koko laumana yhdessä ajelulla. Pääsimme jo melkein kotipihalleni, kun yhtäkkiä takapenkiltä poskeani vasten painautui vaalea samettinen kuono ja korvani juuresta kuului vieno huokaus. Tuntui mahtavalta, että olin saanut niin upean olennon täyden luottamuksen.
Olen muutamassa vuodessa muuttunut kotihiirestä himoliikkujaksi ja saanut mukavasti päivärutiinia kaikkeen tekemiseeni, kiitos Roopen. Ei ole hetkeäkään, etteikö tämä ihana kermakäpälä haluaisi kunnon retkelle, ja minäkin olen opetellut saman asenteen: ulos on päästävä! Liikunnallisen ystävän kanssa olemme kolunneet monet rinteet, portaat, pimeät liukkaat mutapolut ja pellonreunat. Rakastan sitä tunnetta, kun vauhdikkaan lenkin jälkeen nousen Roopen kanssa hissillä kotiin – sen koko takapää tanssii discoa, ja eloisissa mantelisilmissä häilyy kiitollinen katse.
Pari kuukautta sitten rakkauslaumamme täydentyi vielä suloisella rekikoiranalulla, Knuutilla. Yhä ihmettelen, miten paljon lämpöä ja kiintymystä voi mahtua kaksitoistakiloiseen pörröiseen pakkaukseen! Aina kun tulen omista touhuistani väsyneenä kotiin, pikkuinen karvaraketti singahtaa lähtökuopistaan halaamaan ja antamaan minulle hellän kasvopesun. Se selvästi haluaa sanoa: ”Hei ihana emäntä, oon odottanut just Sua! Kiitos kun oot tässä!” Siihen sulaa väsymys ja kaikki negatiivisuus.
Mikä voisi olla parempi mielenterveyden sparraaja kuin koirat? Niitä pitää silittää ja ulkoiluttaa, niiden kanssa pitää elää hetkessä ja kehittää huumorintajua. Niiden seurassa ei jaksa murehtia jokaisesta kaatuneesta maljakosta tai puhki nakerrellusta lempimekon hihasta. Niiden kanssa eläminen on liikkumista, hengittämistä, huilaamista ja harrastamista. Minulle resepti toimivampaan elämään onkin ollut: Ota husky, ota kaksi, kaikki muuttuu paremmaksi.
Rakkaudella, Jenni
