Sopimusvuori Ry kotisivu

Nuutinpäivästä alkavat härkäviikot

Nuutinpäivä, 13.1., oli viimeinen joulunajan pyhäpäivistä. Sen jälkeen alkoi, ja alkaa nykyäänkin, moniviikkoinen juhlaton kausi ennen laskiaista ja Marian päivää. Herkkuruokainen joulun aika ja huoleton loikoilu lämpimässä tuvassa oli takanapäin.

Tätä juhlatonta kautta sanotaan selkäviikoiksi tai härkäviikoiksi. ”Selkäviikko” -nimitys lienee aivan selvä. Nimellä viitataan talven selkään, joka avarana ja tyhjänä aavan järvenselän lailla aukeaa eteemme. Mutta miksi ”härkäviikot”? Mitä tekemistä härillä on Suomen talvessa?

Entisaikaan, noin muutama vuosisata sitten, käytettiin Lounais-Suomessa vetojuhtina härkiä. Härät iestettiin, ja käytiin käsiksi ulkotöihin. Kevyt hevosella huvikseen ajelu oli lopussa, ja oli aika jälleen kohdata elämän kovuus, esim. rehkimällä härkävaljakkoineen lumisessa metsässä hankkimassa poltto- ja rakennuspuita. Tästä siis nimitys ”härkäviikot”.

Tässä tulee kiusaus vähän viisastella, ja sanoa, että härkäviikkoina ihmisenkin tulee olla vahva kuin härkä selvitäkseen härkäpäisesti taas talven selän yli.

Keskitalvi on monelle vaikeaa aikaa: vielä on kylmää ja talvista eikä valokaan ole vielä voittanut, joten päivät tuntuvat olevan ikuisen harmaita. Kevät ja aurinko tuntuvat olevan valovuosien päässä.

Naistenlehdet pursuavat hyviä konsteja ankeuden selättämiseen: voi neuloa suvun jokaiselle jäsenelle villasukat, hemmotella itseään vaahtokylvyllä ja samppanjaillallisella tai hakea kellarista vesipuolukoita illan iloksi.

Yksi konsti auttaa nuhjakkaan oloon: liikunta ulkoilmassa tepsii taatusti. Enkä tarkoita tässä liikunnalla kymmenen kilometrin hikilenkkiä, vaan ihan yksinkertaista, rauhallista kävelylenkkiä.

Kierros korttelin ympäri tai kipaisu lähimmälle ärrälle hengästyttää juuri sopivasti, ja sekä lihakset että aivot ja keuhkot saavat tarpeellisen ilmakylvyn. Iltakävelyn jälkeen maistuu iltatee mainiolta ja veri kiertää. Unikin tulee helpommin, kuin jos vain olisi lojunut sohvalla telkkarin edessä koko illan.

Ajatus iltalenkistä saattaa tuntua ylivoimaiselta, kun sohva kutsuu liikaa. Mutta jos tahdonvoimalla jaksaa tehdä vaikka parikin lenkkiä viikossa, elimistö alkaa vähitellen vaatia ja kaivata iltakävelyä. ANNAKAISA

Runotarten lahja maailmalle

Suomalaisen uudenvuodenpäivän ohjelmaan kuuluu Wienin filharmonikkojen perinteinen uudenvuodenkonsertti. Konsertti lähetetään Wienin Musikvereinin Kultaisesta salista, joka yleensä on räjähtämäisillään juhlapukuisen yleisön paljoudesta. Tänä vuonna konsertti jouduttiin pitämään ilman yleisöä, ja se tuntui katsojastakin hieman oudolta. Varmasti muusikoistakin tuntui erikoiselta soittaa tyhjällle salille.

Musiikki tarkoittaa muusien eli runotarten inspiroimaa taidetta. Se on sanatonta kieltä, jota kuka tahansa ymmärtää kielirajoista huolimatta. Jopa eläinten sanotaan ymmärtävän sitä. Armeijan hevosten sanotaan erottavan marssimusiikin toisesta, esim. ratsastuskilpailuissa soitettavasta musiikista, ja navetoissa soi klassinen musiikki; se kuulemma lisää maidontuotantoa.

Mikä tahansa tarkoituksella tuotettu ääni on musiikkia, jos sen tuottaja tai kuulija pitää sitä musiikkina. Musiikilla ei siis ole rajoja. Myös hiljaisuus voidaan tulkita musiikiksi.

Mistä musiikki oikein sai alkunsa? Sitä ei kukaan voi varmasti tietää. Ehkäpä luolamiehet Grumph ja Bing keksivät paukuttaa oksalla onttoa puunrunkoa, ja huomasivat, että kaverit, tässäpä onkin hyvä saundi. Se antaa sypäkän taustan linnunlaululle!

Koska musiikkiesitys on aikaan ja paikkaan sidottu, kuten teatteriesityskin, on musiikin taito siirretty seuraavalle sukupolvelle opettamalla. (Wolfgang, tuo kosketin on c.) Nuottikirjoitus keksittiin 1000-luvulla, ja se oli mullistava keksintö: näin voitaisiin sinfoniat ja menuetit säilyttää ajast’aikaan. Musiikin äänittämisen keksiminen 1800-luvun puolivälissä oli suuri edistysaskel; näin musiikkia saattoi kuunnella missä vain, jos vain omisti levyjä ja gramofonin.

Musiikilla on monenlaisia vaikutuksia ihmisiin: se välittää viestejä, aiheuttaa mielihyvää, tukee aivojen kehitystä ja vaikuttaa mielialaan ja vireystilaan. Klassinen musiikki, esim. Tonava kaunoinen, rauhoittaa, Sibeliuksen Valse Triste tekee surulliseksi, kun taas Creedence Clearwater Revivalin kappaleet innostavat, ja saavat kuulijan tuntemaan itsensä kaikkivoipaiseksi. Saman tekee Queenin rockooppera Bohemian Rhapsody. ANNAKAISA

Liikuttavaa touhua

En varmaan ole ainoa ihminen, jonka mieleen sana ”liikunta” tuo tuskastuttavan hengästyttävät hikilenkit tai vastenmieliset pallopelit. Suomalainen liikunnanopetus kouluissa oli takavuosina pelkkää itkua ja hammastenkiristystä. Mitään muuta ei pidetty liikuntana kuin järjettömän rasittavia juoksulenkkejä, ja talvisin kunnianhimoista hiihtoa, jonka piti yltää samalle tasolle kuin Marja-Liisa Kirvesniemen suoritus.

Koulujen liikunnanopetus tehosi oppilaisiin; kaikki sitä saaneet oppivat vihaamaan liikuntaa. Vielä opiskeluaikana, kun kohtasin sunnuntaisella kävelylenkilläni pari ystävääni, jotka olivat hiihtämässä, ajattelin, että miksi he hiihtävät, vaikkei heidän ole pakko.

Vaikkeivät hiihto tai juoksu olekaan saaneet minusta elinikäistä ystävää, olen mielelläni harrastanut muuta liikuntaa. Kävelyä olen kaikkein eniten harrastanut. Sen etuna on helppous: tarvitset vain kunnon kävelykengät tai lenkkitossut, ja taas mennään. Kävely ei vaadi mitään erityisiä välineitä tai vaatteita, tavalliset, mukavat vaatteet riittävät. Sadeilmakaan ei tuota hankaluuksia, kun on sadetakki ja kumisaappaat. Sateenvarjo ei oikein ole näppärä kävelylenkeillä.

Jos haluaa enemmän potkua kävelylenkkeihinsä, voi hankkia kävelysauvat. Ne tehostavat verenkiertoa ja hapensaantia. Täytyy vain opetella kunnon tekniikka, jotta välttyisi turhalta rasitukselta. Sen sijaan asiantuntijat kehottavat välttämään nilkkapainoja koska jalkaterä joutuu niitä käytettäessä väärään asentoon, ja on vaarassa vammautua.

Monet ihmiset harrastavat kävelyä. On vihdoinkin myönnetty, että terveenä pysyäkseen ihmisen ei tarvitse juosta henkihieverissä pitkin mäkiä, vaan että rauhallisella, mutta reippaalla kävelyllä voidaan terveyshyödyt saavuttaa. Ei tarvitse porhaltaa eteenpäin kuin Sari Essayah, vaan rauhallisempikin tahti riittää.

Rauhallinen kävely ulkoilmassa kauniin luonnon keskellä rauhoittaa. Koska aivot saavat raittiissa ilmassa näin terveellisen ”huuhtelun”, ne voivat löytää ratkaisuja mieltämme painaneisiin asioihin. ANNAKAISA

Kun vuosi vaihtuu

Vuoden vaihtuminen on ihmiselle tärkeä tapahtuma. Vaikka mikään ei oikeasti muutu, on alitajuisesti kuitenkin mielessä pieni jännitys: ”entäs jos!”. Kun tänään on vuosiluku 2020, ja keskiyöllä se vaihtuu lukuun 2021, kun vanhan vuoden viimeinen päivä (uudenvuodenaatto) vaihtuu uuden vuoden ensimmäiseksi päiväksi (uudenvuodenpäivä), se on jännää, se.

Uudenvuoden aaton ohjelmaan kuuluu ilotulitteiden ampuminen. Tapa on peräisin Kiinasta, ja sen alkuperäinen tarkoitus on ollut pelotella pahat henget pois tienoilta pamausten ja kirkkaiden välähdysten avulla. Ennen kuin Suomessa varsinaiset ilotulitukset yleistyivät, saatettiin lasauttaa tuvan portailta pari kertaa kiväärillä tai haulikolla. Tämänkin tarkoitus oli karkottaa pahoja henkiä.

Suomessa ilotulitteita saa ampua vain uudenvuodenaaton iltakuudesta uudenvuodenyön aamukahteen asti. Joka vuosi kuitenkin kuulee jonkun ilotulitteen paukahduksen aaton iltapäivällä ennen kuutta.

Vuoden vaihteen on katsottu olevan ajankohta, jolloin on mahdollista raottaa kohtalon esirippua, ja tutkia enteitä. Entisaikaan tyttöjen oli tärkeää päästä naimisiin; naimattomana eli vanhanapiikana elo ei ollut kovin hääviä. Vanhoille ihmisille oli tärkeää päästä selville, onko päiviä vielä jäljellä. Ja kaikkia ihmisiä liikutti tieto elämän jatkumisesta, vuodentulosta ja kotieläinten hyvinvoinnista. Kaikki asioita, jotka liikuttavat ihmisiä nykyäänkin.

Tulevaisuuden selville saamiseksi oli erilaisia keinoja: aattoiltana saunasta tullessa heitettiin vasta saunan katolle, ja luettiin sen asennosta tulevia asioita; heitettiin heiniä tuvan kattoon, ja näin selvitettiin vuodentuloa koskevat asiat. Sulhasta vailla olevat tytöt katsoivat onnenpeiliin, mikä saattoi monelle olla hermoja koetteleva järkytyksen hetki: yksinäisyys, keskiyö, vuodenvaihde ja värisevät kynttilänliekit kuvastuen peileistä. Jännitys sai silmät narraamaan, ja peilistä saattoi näkyä mitä vain.

Suosituin ennustamisen tapa nykyäänkin on tinojen valaminen. Tinojen muodosta, ja varsinkin niiden varjosta voi saada tietoja tulevista tapahtumista.

KAMMOATKO KAAMOSTA?

Täällä pohjoisessa auringonvalo niukkenee syksyllä, ja on harmaata ja koleaa. Kun kasvuaika on ohi, maaperä ei enää ime vettä siinä määrin kuin kesällä, ja se johtaa vesilammikoihin ja lohduttomaan kuraan.

Varsinaista kaamosta eli sitä, että aurinko ei ollenkaan nouse horisontin yläpuolelle, on ainoastaan pohjois- ja eteläkalotilla. Suomessa varsinaista kaamosta esiintyy Sodankylän pohjoispuolella; esim. Utsjoella kaamos alkoi 26. marraskuuta ja päättyy tammikuun puolessa välissä.

Mikä on ehkä yllättävää, tai sitä ei ainakaan tule ajatelleeksi, on se, että etelässäkin on kaamos. Ei toki aurinkorannoilla, vaan lähempänä etelänapaa. Siellä vain kaamos alkaa maaliskuussa, aikana, jolloin meillä Suomessa on jo lupa odottaa kevättä.

Täällä eteläisemmässä Suomessa nimitetään kaiken kattavaa hämäränhyssyä kaamokseksi, vaikka se ei oikeaa kaamosta olekaan. Kun lunta ei ole, pimeys ja synkeys käyvät aivan iholle.

Joillakin ihmisillä valon väheneminen, koleus ja ankeus käyvät todella voimille, ja he väsyvät, käyvät apaattisiksi ja masentuvat. Kaamosmasentujan virkeintä aikaa on kevät, mutta jo juhannuksesta lähtien he alkavat jännittää tulevia hämäränhetkiä.

Kirjailija Anni Blomqvist kertoo Myrskyluodon Maija -kirjoissaan, että ”marraskuun hämärähetkiä on vietettävä”. Hämäränhetki oli se aika, jolloin ulkona ei nähnyt enää tehdä töitä eikä sisälläkään tuvassa ilman keinovaloa.

Hämäränhetkiä vietettiin niin, että talon väki istui tuvassa rauhassa ainoana valonaan avonaisesta uunista tuleva valon kajo. Se oli tarinoinnin aikaa. Vanhemmat miehet kertoilivat vanhempien aikojen tapahtumia ja muita paikkakuntaan liittyviä tarinoita. Joskus saattoi joku naapurikin tai pitkämatkaisempi vieras ilmestyä tupaan, ja silloin tarinat oikein saivat vauhtia.

Kun sitten hämärä alkoi muuttua pimeydeksi, otettiin tuli päreeseen, ja jokainen jatkoi omia töitään.

Tällainen ”juttutupa” olisi mielekäs tapa karkottaa kaamoksen synkkyyttä, mutta valitettavasti koronatilanne ei nyt salli mitään kokoontumisia.

Onneksi tätä pimeyttä ja kurjuutta ei jatku loputttomiin, vaan 21.12. on talvipäivänseisaus, jonka jälkeen päivä alkaa pidentyä. Onhan vanha sanonta, että ”loppiaisena päivä on jo kukonaskelta pidempi”. Päivä pitenee sitten juhannukseen asti. Heti juhannuksen jälkeen on kesäpäivänseisaus, ja siitä alkaen päivät rupeavat lyhenemään.

Tekisi mieli sanoa Aleksis Kiven sanoin: ”Se [elämä] kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen kultaisen auringon kiertoessa.”

KUN TAAS SAAPUU HETKI SININEN …

Näin joulun aikaan yksi tai useampikin suklaapala pistetään makeaan suuhun. Suklaa on kuin luotu lohduksi ja nautinnoksi meille, jotka elämme koleassa ja pimeässä maailmassa. Mutta mistä kaikki alkoi? Mistä rakastamamme ruskea herkku on peräisin?

Maya-intiaanit ja asteekit viljelivät kaakaopapuja jo vuosisatoja ennen eurooppalaisten Amerikan valloitusta. Intiaanien valmistama suklaa ei ollut nykyisen kaltaista herkkua, vaan kitkerää ja chilistä kaakaojuomaa. Kaikki ihmiset eivät juomaa kuitenkaan voineet nauttia. Ainoastaan papit ja ylimykset saivat juoda tätä xocoatl-juomaa.

Ensimmäisen kaakaolastin tiedetään saapuneen Espanjaan, Sevillaan, vuonna 1585. Pian tämän jälkeen suklaajuoma alkoi olla suosittua Espanjan hovissa. Suklaajuoma tarjoiltiin kylmänä, ja se maustettiin sokerilla, kanelilla, manteleilla ja pähkinöillä chilin sijaan.

Suklaa alkoi valloittaa länsimaita 1600-luvulla. Ranskassa ainoastaan kuninkaan hovi sai nauttia suklaasta, mutta Englannissa saivat varakkaammat ihmiset nauttia suklaasta, kun kahviloissa alettiin tarjoilla suklaajuomaa. Irlantilainen John Hannon toi suklaan Yhdysvaltoihin vuonna 1765.

Suklaan valmistustekniikat kehittyivät 1800-luvulla. Vuonna 1828 hollantilainen Coenraad van Houten keksi puristimen, jolla voitiin poistaa rasva kaakaomassasta, ja voitiin erotella kaakaojauhe siitä. Englannissa alettiin valmistaa suklaata; vuonna 1847 ensimmäinen kiinteä suklaapatukka, ja 1863 ensimmäinen suklaarasia tulivat markkinoille.

Sveitsiläinen Daniel Peter kehitti ensimmäisen maitosuklaan vuonna 1875, ja Karl Fazer aloitti Suomessa suklaan valmistuksen vuonna 1894.

Yhdysvalloissa suklaan massatuotanto alkoi 1900-luvun taitteessa. Suklaakonvehti keksittiin Belgiassa vuonna 1912.

Monet suosituista suklaista syntyivät 1900-luvulla. Fazerin Da-Capo, ensimmäinen suomalainen suklaapatukka, syntyi vuonna 1916, Suomen suosituin suklaa, Fazerin Sininen, vuonna 1922, Brunberg Suukot 1950-luvulla, ja Tuplakin on jo 60-vuotias. Se keksittiin vuonna 1960.

Tule meille, Tuomas kulta!

Tuomaan nimipäivä, tuomaanpäivä on 21. joulukuuta. Päivää vietetään katolisessa kirkossa apostoli Tuomaan muistopäivänä, jolloin hänen pyhäinjäännöksensä on perimätiedon mukaan siirretty. Tuomaan päivää on Suomessa pidetty joulunajan alkupäivänä, mistä johtuu sanonta ”Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi”.

Tuomas toi joulurauhan, ja onkin sanottu: ”Tuomaasta housut naulaan, tulee joulurauha.” Tuomaan päivästä Nuutin päivään asti oltiin pirtissä ja istuskeltiin oljilla. Töitä ei tehty, ei edes puhdetöitä. Viimeisenä ulkotyönä tuotiin heiniä metsäladosta, ja tätä viimeisyyttä juhlittiin niin, että hevosilla oli kellot kaulassa.

Oluella on ollut erityinen merkitys tuomaanpäivänä. Oluttahan tehtiin viljasta, ja viljasato ja sen onnistuminen olivat entisajan ihmisille tärkeitä juttuja. Siksi oluen pano oli tärkeä toimitus. Tuomaana alettiin jo maistella jouluolutta; sanottiinkin, että Tuomas tulee tuoppi kainalossa.

Tuomaanpäivän viettoon liittyvät vanhat, suojaavat aurinkosymbolit. Tuvan, navetan ja tallin oveen sekä porttiin maalattiin tervalla suojeleva rengasristi. Joissakin vanhoissa riimusauvoissa (entisaikojen ”kalenteri”) päivää kuvaa vanha suojamerkki, tuomaanristi. Tuomaanristejä on vieläkin myytävänä. Päreestä taidokkaasti vuoltu tuomaanristi onkin viehättävä joulukoriste.

Tuomaanpäivänä, 21. joulukuuta, on talvipäivänseisaus. Tällöin yöt eivät enää pitene, vaan valo alkaa hyvin hitaasti voittaa.

Tuomaan ja joulun välistä aikaa kutsuttu laajalla alueella Suomessa »pesäpäiviksi». Auringon sanotaan olevan kolme päivää pesässään, josta se nousee jouluaamuna ja aloittaa hitaasti kulkunsa kohti kevättä. Pesäpäivien aikaan ei saanut kehrätä, hakata metsästä puita tai edes vuolla lastuja. Näistä teoista olisi seurauksena onnettomuutta karjalle vai viljalle.

Vanha skandinaavinen ja myös karjalainen tapa on ollut, että heti tuomaanpäivän jälkeen on aloitettu uusi vuosi. Karjalassa on ollut tapana katsoa tulevan vuoden tapahtumia enteiden avulla tuomaanpäivän yönä. Vanhoina aikoina ei ollut tinaa valettavaksi, vaan poltettiin päreitä lumihangessa.

Jokaista talon asukasta kohden laitettiin päre hankeen, ja ne sytytettiin keskiyöllä. Päreen palamisnopeus, sen savuttaminen ja nokeaminen antoivat talon asukkaille tietoja tulevasta vuodesta, kuten naimisiin pääsystä, elämän laadusta ja pituudesta.

Tämä tapa viittaa siihen, että tuomaanpäivä olisi ollut uuden vuoden aatto.

Jouluviikko kuluu nopeasti. Kun oikein haluttiin painottaa naisten tuhlaavaisuutta, sanottiin varsin epäkunnioittavasti: ”Akan perintö ei kestä kuin tuomaanpäivästä jouluun”.

MIKSI VIETÄMME PIKKUJOULUA?

Suomessa on tapana viettää pikkujouluja ennen varsinaista joulua. Tarkoitus on kokoontua yhteen, syödä ja juoda hyvin ja iloa pitää. Työpaikkojen pikkujouluissa voi myös punanuttuinen vilahtaa. Miksi näitä juhlia sanotaan nimenomaan ”pikkujouluiksi” eikä pelkästään joulujuhliksi, niin kuin esim. Amerikassa?

Ensimmäistä adventtia, joka on tänä vuonna 29.11., sanotaan ”pikkujouluksi”. Niinpä sitä sunnuntaita edeltävä lauantai on pikkujouluaatto, ja siten sopiva kemujen pitoon.

Pikkujoulukausi alkaa yleensä jo loka-marraskuussa ja jatkuu ”isoon” jouluun saakka. Kukaanhan ei anna oikeaa päivämäärää pikkujoululle, joten tämän vuoden pikkujouluja voidaan viettää ensi tammikuussa.

Pikkujoulujen viettäminen ei ole mikään vanha tapa; niitä ruvettiin viettämään vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Pikkujoulut ovat enemmänkin työpaikkojen ja erilaisten yhteisöjen juhlia, mutta naistenlehdet pursuavat näin marraskuussa ohjeita siitä, kuinka viettää unohtumaton pikkujoulu perheen tai ystävien kanssa. Juhla on enemmänkin aikuisten kuin lasten juhla.

Pikkujouluun ei varsinaisen joulun tapaan liity mitään erityisiä koristelu- tai ruokaohjeita. Useat ihmiset syövät vähän ”joulumaiseen” tapaan juustoja, hedelmiä, glögiä ja pipareita, mutta jouluateria kinkkuineen jätetään yleensä jouluaattoon.

Silloin, kun tyttäreni oli pieni, pikkujoulupukki kävi harmittavasti juuri saunareissumme aikana. (Kuinkas sattuikaan!) Hän jätti kuitenkin aina paketin tai kaksi pienen kuusen juurelle. Vaikka tyttäreni on jo aikuinen, pukki käy silti tuomassa pienen paketin. Emme kuitenkaan pukkia koskaan näe.

Mielestäni yksi viehättävimmista adventtitavoista on adventtikynttilöiden polttaminen. Neljä kruunu- tai antiikkikynttilää rivissä, ja joka adventtisunnuntaina sytytetään aina yksi kynttilä lisää, kunnes neljäntenä adventtisunnuntaina palaa neljä kynttilää, ja joulu on jo ovella.

Kreivitär Trapp kertoo kirjassaan Laulava Trappin perhe, kuinka perhe kokoontui joulun alla tekemään adventtiseppeleen. Seppele tehdään havuista, ja siihen kiinnitetään neljä kynttilää. Kynttilät sytytetään sitten järjestyksessä, kuten ”seppeleettömät” kynttilätkin, yksi kynttilä ensimmäisenä adventtina, kaksi toisena, jne. Tämä on keskieurooppalainen tapa, ja se tuntuu hivenen palovaaralliselta, varsinkin jos seppele nostetaan kattoon riippumaan.

KANAVA JA HIEDANRANTA ”ULKOMAILLA”

 

Ei pidä säikähtää, korkeintaan hämmästyä, että mitä nyt on tapahtunut. Eikä siitäkään tarvitse huolestua, onko matkustusrajoitteita rikottu. Ei ole rikottu, mutta ”ulkomailla” tosiaan tuli maanantaina 10.8. käytyä vähän laajemmalla porukalla, kun Kanavan edestä aamukympiltä starttasi bussi melko lailla täynnä väkeä sekä Kanavasta että Hiedanrannasta.  Suuntana ”ulkomaa” eli Teisko. Ennen vanhaan tamperelaiset puhuivat tuolloisesta naapurikunnastaan ”ulkomaana”, kun se oli sen ajan mittapuulla niin kaukana. Mitä lienee aikanaan kestänyt bussimatka Tampereelta Teiskoon? Varmasti iäisyyden. Joskus muinoin Salhojankatu muodosti kaupungin itäpäässä jonkinlaisen kaupunkiasutuksen ”rajan”. Niinpä tätä taustaa vasten ajateltuna sanonnan ”lähdetään ulkomaille Teiskoon” kyllä ymmärtää. Teisko liitettiin Tampereeseen vuonna 1972, mutta eiväthän ne fyysiset kilometrit Teiskoon siitä lyhentyneet – Tampere vaan sai valtavasti lisää neliökilometrejä ja upeaa maalaismaisemaa. Sitä on siellä jäljellä edelleenkin, sen huomasi jo menomatkalla bussin ikkunasta katsellessa.

Kohteenamme oli Paarlahden rannalla sijaitseva Vähäsillan leirikeskus, jota pirkanmaalaiset yleishyödylliset järjestöt, säätiöt ja yhteisöt voivat Tampere Mission kautta varata omaan käyttöönsä – uskomatonta, mutta totta – aivan maksutta! Edellytyksenä toki on sääntöjen noudattaminen, mm. että omat roskat siivotaan ja sotkut pestään itse pois. Eikä roskia edes jätetä alueelle vaan ne otetaan lähteissä mukaan. Vähäsillan on aikanaan, itse asiassa jo 1920-luvulla, ostanut Tampereen Kaupunkilähetys.  Leirikeskus on toiminut alun perin lasten kesäsiirtolana ja myöhemmin kehitysvammaistyön leirikeskuksena.

Puitteet ovatkin erinomaiset: Runsaasti ulkoilutilaa ja upeaa luontoa, viihtyisä yli 100-vuotias kaksikerroksinen hirsinen päärakennus, puulämmitteinen rantasauna grillikatoksineen sekä uimalaituri.  Sisätilojakin on sen verran reilusti, että huonon sään sattuessa sisään mahtuu hyvin porukkaa aika väljäänkin asetteluun – se on näkökulma, jota ei ennen ole tullut ajatelleeksikaan. Aiemmin sisätiloja ajatteli enemmän siltä pohjalta, että kyllä sopu sijaa antaa… Sijasta tulkin mieleeni makuusija ja niinpä mainittakoon, että rakennuksen yläosassa on makuupaikkoja 30 hengelle. Alueella on myös kaksi muuta asuinrakennusta sekä lentopallokenttä. Vähäsiltaa voi varata huhtikuun puolivälistä aina lokakuun puoliväliin asti.

Päärakennuksen alakerrassa on suurtalouskeittiö ja valmiina astioita isommallekin porukalle. Sopimusvuori ry tarjoili meille grillimakkaraa ja perunasalaattia, kahvia, mehua ja munkkeja. Osalla väestä oli tietysti sauna- ja uimakamppeet mukanaan. Lisäksi käytössämme oli Kanavasta tuotuja lautapelejä sekä mölkky. Mölkky onkin nyt erityisen tärkeä juttu, koska on jo korkea aika alkaa valmistautua tiistaina 25.8. pidettäviin Sopimusvuoren eri yksiköiden välisiin vuosittaisiin mölkyn mestaruuskisoihin!

Retki oli oikein virkistävä ja rentouttava! Etenkin kaiken eristyksissä olon jälkeen se tuntui todella voimauttavalta ja tuli todella tarpeeseen. Oletan, että toisetkin kokivat retken ihan samoin; sen verran rennolta porukka vaikutti. Mukavaa oli muutenkin nähdä muitakin ihmisiä kuin ”omaa väkeä”. Ja olihan se ”oma väkikin” vaihtunut melkoisesti! Kanavankin tiimeistä oli mukana täysin itselle tuntematonta porukkaa. Nykyään, kun Kanavan aamupalakin tarjoillaan ”koronasääntöjen” mukaisesti kahdessa eri paikassa ja lounaskin tarjoillaan porrastetusti kahdessa vuorossa aiempaa tiukemmalla systeemillä, niin eipä siinä sitten juuri pääse toteamaan, onko uutta väkeä Kanavaan tullut. Mutta tällaiset reissut ovat kiva tapa ainakin pinnallisesti tutustua muiden tiimien väkeen.

Joten kiva paikka on tämä Vähäsilta ja meillä kävi vallan satumainen tuuri säänkin kanssa! Oli lämmintä, muttei liian kuumaa ja hautovaa, niin että jaksoi puuhatakin jotain eikä vain lösähtää paikalleen ja jäädä niille sijoilleen.

Kiitos retken järjestäneille ja muille osallistujille seurasta!

PAKKO VIELÄ HEHKUTTAA!

Eilen jo oli Kanavan Facebookissa päivitys Klemmari-tiimin ”laitumellelaskusta” Pyynikin rinteille, mutta pakko vielä hehkuttaa asiaa, kun oli niin hieno reissu. Kuvia otti yksi jos toinenkin, tässä nyt nähtävillenne yksi uusi.

 

 

Pyynikin yksi hyvä puoli on se, että siellä voi liikkua kuntonsa ja voimiensa mukaan valitsemalla itselleen parhaiten soveltuvan reitin. Meille sattui kyllä keli kohdalleen: tiistaina 16.6. oli ilmeisestikin Tampereen lämpöennätys! Hyvä asia kuitenkin oli, että aurinko ei koko ajan helottanut aivan solkenaan vaan pilvien raosta niin, että emme aivan läkähtyneet ja meininki pysyi koko ajan nautinnon puolella.

Vaikka Pyynikinharju on meille lähinähtävyys ja -liikuntapaikka, se ei kuitenkaan ole ihan mikä tahansa ”nyppylä” vaan itse asiassa maailman korkein pitkittäisharju: 160 metriä merenpinnasta ja 80 metriä Pyhäjärven pinnasta. Pyynikki on osa Etelä-Pohjanmaalta Salpausselälle ulottuvaa harjumuodostelmaa ja se jatkuu länteen päin Pispalanharjuna ja Tahmelana.

Pyynikillä kasvaa kuulemma yhä vanhoja petäjiä, joiden juuret ovat osittain ilmassa, sillä hiekkainen maa vierii pikku hiljaa alaspäin kohti Pyhäjärveä. Eli jos näitä mäntyjä ei tällä reissulla nähnyt tai joku lukijoista ei ole havainnut, siinäpä jo syytä uudelle Pyynikki-retkelle! Alueella kasvaa myös katajia. Tiesitkö, että ne voivat elää yli tuhatvuotisiksi? Aikamoista!

Keskikesän juhla juhannus lähestyy ja sitä on ennustettu lämpimimmäksi sitten vuoden 1999. Jos ennuste toteutuisi, kyseessä olisi tämän vuosituhannen tähän mennessä lämpimin juhannus. Hurjaa, mutta saapa nähdä!

Toivotamme kaikille oikein mukavaa juhannusta! Muistetaan kuitenkin maltti ja turvallisuus, vaikka hauskaa pidetäänkin!