Sopimusvuori Ry kotisivu

Työ tekijäänsä kiittää

Agraariyhteiskunnassa maaseudulla raadettiin aamusta iltaan asti. Silloin 1960-luvulla pientilallisten elämä oli täydellistä luomua kirjaimellisesti. Maatalous- ja metsätyöt tehtiin käsin pelkällä raa´alla voimalla ja tietotaidoilla, jotka olivat perityneet aiemmilta sukupolvilta. Murros maataloudesta teolliseen alkoi juuri 60-luvulla, jolloin minä olin lapsi. Maataloudessa siirryttiin tehokkaampaan tapaan, tuli kodinkoneita emäntien avuksi, ja isännät vaihtoivat hevosen traktoriin. Maaseutua alettiin myös sähköistää ja puhelinlinjoja vetää syrjäisille seuduile.
Talvisin puunrungot ajettiin hevosreellä omasta metsästä ja pätkittiin pölkyiksi sahalla ja sirkkelillä. Halkoja oli eri mittaisia kuhunkin uuniin sopiviksi ja lautatavaraa rakentamiseen. Oltiin omatoimisia ja itsellisiä, tultiin toimeen kukin omavaraisuudella, jopa valjaat tehtiin ja korjattiin itse pikilangalla.
Kesäisin kasvatettiin peltotilkuissa perunoita, lanttuja ja muita juureksia tarpeiden mukaan. Marjat ja sienet kerättiin metsästä ja kalastus oli ympärivuotista. Pihapiirissä kasvoi omenasato ja marjapensaat, joiden antimista keitettiin hilloja ja soseita kellariin talven varalle. Leipää ja vehnästä leivottiin kerran viikossa omista viljoista, jotka jauhettiin riihessä puimakoneessa. Ohraa, vehnää, kauraa ja ruista oli laarit kukkuroillaan navetan ylisillä. Vain suola, sokeri ja kahvi haettiin kauppa-autosta. Meijeristä saatiin voita vastineeksi maidosta.
Kuikka-Jussilta ostettiin kotitalouksiin tarvittavat ompelutarvikkeet ja muuta pikkutavaraa. Jussin kapsäkistä löytyi nappeja ja neuloja, kampoja ja peilejä, vetoketjuja, hakaneuloja, kuminauhaa ja lankarullia ym. Jussi oli pitäjän tunnetuin kulkukauppias, joka kävi polkupyörällään seudun emäntiä narraamassa kaupantekoon. Meitä lapsia hän hauskuutti kertomalla tarinoita tontuista ja menninkäisistä, tosin hän muistutti itsekkin paksussa pikkutakissaan pujopartaisena ja lyhyenläntänä miehenä lähinnä peikkoa, ja sekös meitä nauratti.
Muistan lapsena ihmetelleeni mummun käsiä, jotka olivat kovasta työstä sierrettyneet. Niissä pienissä käsissä oli uusia ja vanhoja palovammoja, kaikenlaisia työn jättämiä kirkuvia arpia,koska hän oli sokea. Tulia tehdessään hän ei aina osannut varoa liekkejä tai hellalla kiehuvia vesiä. Terävät esineet olivat myös hänelle vaaraksi. Joka tapauksessa hän ei ollut koskaan joutilaana, vaan aina oli tekemistä. Jos hän ei ollut navetalla, niin hän oli leikkaamassa vihantaa sirpillä eläimille, iltaisin hän kutoi sukkia. Kaikesta tästä työtaakasta huolimatta hänellä oli myös aikaa meille lapsenlapsilleen. Joskus huolien täyttämä pää lepäsi lehmän kylkeä vasten , ja muutama kyynelkin saattoi tipahtaa lypsyämpäriin. Tuolloin me yleensä kirmasimme ulos navetasta kuin mullinvasikat konsanaan kevätlaitumille, ja jätimme hänet rauhaan ikuisilta kysymyksiltämme.
Jäätyämme kolttosista kiinni mieli oli katuvainen ja apea, mutta mikä parasta unohdusta pahanteolle oli anteeksipyyntö, vastalypsetty maito ja juuri noukitut metsämansikat. Niin usein kaipaan niitä lapsuuden leppoisen raukeita kesäpäiviä, kun heinää tehtiin ja talven pakkaspäivien riemuja, kun isä laittoi aisakelkan järven jäälle. Kirj. Annukka Kaarisillasta 16.3 2020