Sopimusvuori Ry kotisivu

Muistoja Suomesta

Moi Kaikille!

Olen Anne M. Hervantalainen 2 lapsen äiti ja kotoisin Längelmäveden rannoilta Länkipohjan pitäjästä, siksi haluan julkaista lapsuusmuistoni teille luettavaksi.Toivottavasti se herättää teissä jotakin tuntemuksia omasta lapsuudestanne. Kirjoitan tätä Kaarisillan toimintakeskuksessa anno domini 2020 tammikuu13.päivä.

AAMU MYLLYMÄESSÄ
Kyökistä kuului ranstakan kolina. Oli taivaallista herätä uuteen aamuun siskosten vierestä peiton alta, johon äiti oli hellin käsin peitellyt. Haukotellen siristelin silmiäni auringon säteiden pilkottaessa verhojen raosta luoden pirttiin kummallisia häilyviä ja väreileviä varjoja. Minä aina leikin ajatuksin, että ne ovat niitä paljon puhuttuja kotitonttuja, joista aikuiset puhuivat varotellen ettei niitä saa sadatella tai kutsua turhaan. Höristin korviani. Mummu lauloi taas sitä Mustaa Saaraa kauniilla äänellään aamuaskareidensa lomassa. Ajattelin, että kaippa se sitten jotenkin lohdutti mummua, joka oli nähnyt sodat ja kokenut muun kurjuuden nuoruudessaan, mutta niistä ei puhuttu kuin sipiä, menneistä ajoista aikuisten kesken. Nyt mummu oli sokea. Hän oli menettänyt näkönsä jatkosodan aikoihin, kun oli yökaudet ommellut ihmisille vaatetta huonossa valossa. Paikannut ja parsinut virttyneitä vaateparsia. Hän oli ollut neuvokas nuori nainen siihen aikaan, sisukas.

Pirtissä tuoksui kesä. Pertti-enon noukkimat tuoreet mansikat, vastalypsetyn maidon ja ruispuuron sekä kahvin ja vehnäsen makeat aromit heruttivat syljen kielelle, ja vatsassa kouraisi särpimen nälkä. Olisi noustava ylös. Suurena joukkona kärpäset surisivat kiukkuisina poukkoillen sinne tänne akkunassa. Epätoivoisen vimmaista oli niiden yritys löytää ulosmenoreikää, mutta turhaa oli työ. Minua nauratti niiden tyhmyys. Hassuja olivat Luojan luomat, kun eivät äkänneet vieressä olevaa avointa ikkunaa. Ulkoa kantautui puiden latvusten humina ja haavanlehtien kahina puuskatuulen osuessa niihin. Muuten oli hiljaista, vain pirtin seinäkello raksutti eteenpäin ahkerasti lyöden tasatunnein. Korvani erottivat ulkoa Humun matalan hirnahduksen. Raudikko päristeli turvallaan samalla hamuten olemattomia ruohotupaksia haassaan, kunnes luimisti korvansa taakse ja hörähti lempeästi tunnistaen ohikulkevan valjastajansa polulla. Pussihousuinen, olemukseltaan pihaa hallitseva, kuitenkin kovasta työstä kumaraan painunut pappa oli tulossa aamun toiselle kahvikupposelle heinäpellolta viikatoimasta. Pian pirttiin tulvahtaisi tuoreen heinän vahvan aromikas tuoksu hänen mukanaan. Se oli niin tuttua ja turvallista lapselle.

Nousin istualleen hiljaa kuin varjellen sydämmeni iloa ja täyttymystä. Sipaisin Minnan vaaleita hiuksia ja katselin Mallan pellavapäätä pieluksella käsi posken alla. Kuinka minä maan matoinen olin saanut sen onnen, että minulle oli siunattu kaksi ihanaa siskoa, minä mietiskelin suu hymyssä ja silmät tirrillään. Oli maaseudun rauha, ymmärryksen talo ja siinä rakkaat isovanhemmat. Onnellisuuden idylli. Hopeisena välkkyvä Myllyjärvi ja sen yllä pääskysten säksätys huimine liitolentoineen. Intiaanikesä, leikit auringon lämmössä ja hiljaa lipuva koski, jossa voisi pulikoida matalassa vedessä isä -Aapelin valvovan silmän alla. Navetan eläimet ja metsän antimet, kukat ja linnunpesät, omenapuut ja kaikki mitä ihminen kaipasi, sydämen kyllyyden auvoa. Myllymäki, hyvyyden tyyssija korkean kallion päällä, josta sain sieluni kyllyydestä tähyillä minne vain katse vaeltaisi vihreänsinisen horisontin kaukaisuuteen, lapsuuden unelmiin.
Ja voi sitä Hämeen väkevää vehreyttä kultaisine viljapeltoineen, joidenka hämyisen turvallisessa syleilyssä sai elää lapsuuttaan suojassa maailman tyrskyiltä.
Kirj. Anne Mäkinen