Sopimusvuori Ry kotisivu

HEINÄPELLOLLA


Poutapilvet ajelehtivat matalalla. Aurinko pilkisteli tämän tästä pumpulisten ohi purjehtivien valkoisten pilviharsojen takaa. Oli mitä loistavin heinänteko sää. Ei hellettä, eikä liioin satanutkaan.
Myllymäessä oltiin lähdössä heti aamuvarhain heinäntekoon niinkuin aina jok´ikinen kesä. Samalla se oli suvun kokoontuminen kesänviettoon yhteiseksi hyväksi puurtamisen lomassa.Kaikki ottivat osaa, jopa me alamittaiset, serkukset ja sisarukset, enot ja veljet.Meidän pienempien tehtävänä oli etsiä ja kantaa seipään tappeja, jotka työnnettiin aina seipään keskiosan reikään pitelemään alempaa heinäsuopaa paikoillaan, sitä mukaa kun hangolla nostettiin lisää heinää seipääseen. Juoksutimme myös vesi- ja sahtikannua janoiselle heinäväelle. Eemeli-pappa oli aiemmin niittänyt viikatteella Pertti-eno apumiehenä Iso-Suon heinät maahan kuivamaan haasioille, sillä alkukesän aurinko oli paahtanut yhtä mittaa muutamaa räiskyvää ukkosenilmaa lukuunottamatta. Ilma oli ollut suotuisa niin viljan kypsymiselle kuin heinän kasvulle.
Hangot ja haravat,viikate ja kanki, sahtikannu ja vesipullot muassamme lähdimme astelemaan kohti Isoa-Suota ja Pikku-Niittyä. Me pienemmät heinäntekijät tosin pääsimme Humu-hevosen kyytiin heinälavetille seipäiden päälle istumaan. Se oli erityisen jännittävää ja ikimuistoista.
Keskipäivällä aikuisilla hiki virtasi ja ensimmäiset rakot ilmaantuivat pakottaviin käsiin, mutta ” mitäs tuosta” he sanoivat,oli totuttu tekemään ja tulostakin syntyi. Heinäpellon maisema oli muuttunut. Viereisessä metsässä syödessämme kesän ensimmäisiä mustikoita katselimme ylös kohoavia heinäpatsaita. Meidän mielikuvissamme ne muistuttivat jättiläisliskon munia tai jonkun mahtihiiren pesiä.
Sänkipelto pisteli jalkapohjiamme. Kun äidin silmä vältti viskasimme sääriä hiertävät kumisaappaat pellon pientareelle, vaikka mummu oli varoittanut käärmeistä ja maa-ampiaispesistä, mekös varoituksia muistimme.
Iltapäivällä kuului jo kaukaa kärrypolulta tuttu kalina,kun kahvikupit kilisivät toisiaan vasten pärekorissa. Me sisarukset juoksimme pää kolmantena jalkana kahvintuojia vastaan, sillä tiesimme, että vasusta löytyisi uunituoretta vehnästä ja kauppa-auton punaista Jaffaa sekä mummun leipomaa sokerikakkua.
Kun ilta-aurinko alkoi jo painumaan horisontin taa oli urakka valmis. Vielä viimeiset heinät kerättiin seipäiltä Pikku- Niityltä heinäkärryyn mukaan. Me lapset haukottelimme leuat venyen,paarmojen puremat jalat eivät kantaneet ja kokopäiväinen jännitys väsytti, siksi pääsimme korkean heinäkuorman päälle jonne isä meidät nosti käskien pitelemään kuorman päälle vedetystä köydestä lujaa kiinni. Kärrypolku oli kuoppainen ja isoja kiviä täynnä. Meno oli jokseenkin vaappuvaa, mutta Humu oli tottunut vetäjä ja tunsi tiensä. Kun vihdoin navetta alkoi häämöttämään vielä viimeinen alamäki, joka olikin melkoista haipakkaa menoa,niin että kuorma keikkui uhkaavasti puolelta toiselle.Kyytiläisistä se oli vain hauskaa. Me kikatimme mahat kippurassa, niin että pissat oli tulla housuun. Voi niitä aikoja, kuinka haluaisin elää ne uudelleen. Kesäajat kaikkinensa on parasta mitä tiedän kokeneeni mummulassa 1960-luvulla.
Kaipauksella kirjoitti Anne M Kaarisilta 13.7 2020

KESÄNVIETTOA MEREN ÄÄRELLÄ


Mantereen tila nyk. Hurppu sijaitsee Virolahden pitäjässä. Valkoinen huvilamainen iso rakennus on aivan meren rannassa. Siellä on kuvattu elokuvia ja siitä on myös kirjoitettu erilaisissa teoksissa. Paikan nimi oli sittemmin Hurppu, kun äitini veli päätyi sinne naimakauppojen myötä isännäksi. Alpo-eno toimi myös sotien aikaan rajavartijana Virojoella. Kuuluisa Salpalinja alkaa sieltä. Paitsi että Hurppu oli minun enola, se oli myös 1900-luvun alussa Tsaari Nikolai 2:n perheen kesänviettopaikka. Eno-Alpon appiukko itse Mantere toimi Tsaarin hovihankkijana ja myös kuskasi Nikolain perhettä kauniissa maisemissa pitkin Virolahtea hevoskyydein.Alueelle oli vartavasten rakennettu tsaariperheelle tenniskenttä ja hoviväelle tanssipaikka. Kalaisat rannat antoivat antejaan, eläimiä ja lintuja tiirailtiin mäennyppylöiltä ja uimaan pääsi helposti kahlaamalla pitkälle matalissa rannoissa. Suolainen vesi kellutti mukavasti ja aurinko paistoi täydeltä terältä joka päivä. Mikä autuaallisen rakas paratiisi meille lapsille, niin sisaruksilleni kuin Tsaariparin 5 lapselle !
Tsaari Nikolai oli innokas kalastamaan. Niinpä hänen majasteettinsa piti erityisesti kalasta, joka savustettiin hänen onkimastaan saaliista. Palan painikkeeksi maistui Mantereen emännän kirnupiimä. Tosin kaikki ruoka ja juoma maistatettiin ensin myrkytyksen varalta hovipalvelijoilla. Myös sikäläisten suomalaisten taustat tutkittiin tarkoin aina ennen tsaariperheen lomalle tuloa. Kaikki tehtiin tietyn kaavan mukaan.
Tsaariparin tyttäret nauttivat Hurpun aurinkoisista päivistä, ja pulahtivat tämän tästä Mantereen kallioilta mereen uimaan. Pientä Alekseita vahdittiin tarkoin tämän verenvuototaudin takia, jonka hän oli perinyt kuningatar Victorialta.Päivät täyttyivät lekottelusta, erilaisista peleistä , ja vilkkaasta seurapiiri seurustelusta kutsuvieraiden kanssa.
Kesällä 1972 me tytöt istuimme isän Kartano-Volvossa lomamatkalla kohti Virolahden Hurppua. Kun seuraavana päivänä eno vei meidät veneellä Lammasluodolle oli jännitystä ilmassa. Saarella oli vain pieni saunamökki, jonne majoittauiduimme koko perhe. Saaren toisella puolella koimme pelonsekaisia tunteita, kun seisoimme kohtisuoran jyrkän kallion reunalla ja tuijotimme Venäjän valtavia rajavartiolaivoja, jotka pelottavina seilasivat ees taas. Äitimme astui puolestaan isoihin kalanruotoihin saaden ikävän haavan jalkapohjaansa, jonka isä hoiti miehekkäästi poistamalla kalanruodon puukolla. Saunasta raikui illalla naurunremakka, kun 3-v. veljeni töksäytti äidin rinnoista mojovan kysymyksen. Äitimme vastasi pojan kysymykseen miksi vauva juo maitoa rinnasta ja tuleeko sitten toisesta piimää ? Veljelle oli Liisa-täti tarjonnut mukista ensimmäisen kerran piimää. Niissä maisemissa asui pysyvästi sydämmellisyys, onni ja kesän auvo. Auringosta säteilevä lämpö, joka voimaannutti ihmisen jaksamaan. Hurpussa oli jotakin taianomaista tenhoa, ja niitä kesiä en unohda koskaan.
Niin, jotakin hyvin syvää vetovoimaa paikassa oli, koska tsaariperhe hoveineen sinne palasi aina uudelleen ja uudelleen. Kunnes Venäjän vallankumouksen raivoisat myrskytuulet kuljettivat vierailijat takaisin äiti-Venäjälle , ja siten sinetöivät Nikolai 2 :n ja perheen surullisen kohtalon. Sydämmeni pakahtuu surusta ja ilosta kuinka edelleen tunnen jotakin outoa kosmista yhtäläisyyttä Tsaarin lapsiin, sillä meillä oli yhteinen onnen ja ilon paikka missä leikimme lapsina.

PAPERIKENKIÄ, KESSUA JA SIKURIA

Kautta aikain Suomi on elänyt vihreästä kullasta, metsästä. Sotavuosina puu oli tärkein raaka-aine niin lämmityksessä kuin rakentamisessa sekä muissa tarpeissa. Ulkomaan kauppa pysähtyi kokonaan, koska laivat eivät sodan takia päässeet satamiin, paitsi Turkuun. Suurinpiirtein kaikki oli kortilla, paitsi kala ja muut luonnon antimet. Kotirintama himoitsi eniten kahvia ja sokeria.Kovien taistelujen jälkeen hermojen hallintaan sotilaille tupakka, joka vaihtui myöhemmin kessuksi. Kun parhaassa iässä olevat miehet taistelivat rintamalla naiset, vanhemmat ikäpolvet eli nostoväki, ja nuoret pitivät kotirintamaa pystyssä kekseliäin ja säästäväisin keinoin.Sodan kurimuksessa kamppailevat naiset venyivät äärimmilleen niin kodeissa,kuin maatalous-ja metsätöissä.Valitettavasti lapset joutuivat keskeyttämään koulunsa jo talvisodan aikana.Valittamatta puutteesta ja pelosta lapset keräsivät metalliromua, sanomalehtiä ja jopa pihkaa sotilaiden mäystimiin. Heilläkin oli omat tehtävänsä, siten huoli ja pelko unohtui hetkeksi.Kesäisin heillä oli kerhomaat, joissa kasvatettiin vihanneksia ja juureksia.
Puumassasta saatiin paperia, josta valmistettiin kasseja, esiliinoja, käsilaukkuja ja kenkiä. Kengät tosin eivät kestäneet kastumista. Paperia söivät rehuna jopa lehmät. Näin olen kuullut mummultani, joka ei mielellään puhunut sota-ajoista, mutta säästäväisyys näkyi hänen kotitaloudessaan. Kaikki otettiin talteen vielä 20 v. sodan jälkeenkin. Hän esim. talletti käärinpaperit, sanomalehdet ja narut myöhempää käyttöä varten. Sota-ajan nähnyt ja kokenut sukupolvi osasi hyödyntää kaikkea, he olivat aitoja luonnonsuojelijoita ja mitään ei laitettu haaskiin.
Jatkosotaan tultaessa elintarvike tilanne kiristyi entisestään. Talvisota oli kuluttanut maan leipäviljavarastot lähes loppuun, niin että vilja- ja viljatuotteet oli määrättävä kortille jo 1940. Nopeassa tahdissa syksyllä 1940 säännöstelyyn joutuivat myös saippua, vaatteet , jalkineet ja polttoaineet. Sähköä ja kaasua säästettiin.
Korvikkeiden kulta-aikana aito kahvi loppui jo 1941 jälkeen kokonaan, ja korvikkeenkin jakelu 1943, sen jälkeen ei ollut kuin vastiketta. Kahvinvastikkeita tehtiin yleisimmin voikukista, juolavehnän – ja sikurin juurista ja sokerijuurikkaista. Erityisen hyvää vastiketta sai keräämällä sopivana ajankohtana tammenterhoja.Maaseudulla keitettiin sokerijuurikassiirappia, ja kaupunkilaiset saivat tyytyä sikuriin sokerin sijasta Sotavuosina ei todellakaan ruoalla mässäilty,mutta perunaa ja lanttua oli riittämiin.Lasten suosikkina oli laittaa nauriita uuniin, joista tuli hauduttamalla makeita muistelee isäni Aaro, kun häntä haastattelin.
Kaiken kaikkiaan elämää hankaloittivat sodan aikana jatkuva puute ja niukkuus. Jokaisen suomalaisen sydämmessä jäyti jokapäiväinen suru kaatuneista, ja alituinen pelko siitä minne pommit osuisivat, miehittäisikö vihollinen maan, miten rintamalla pärjättiin, ja ennenkaikkea palaisivatko pojat, isät ja veljet enään kotiin ?
Minua ihmetyttää eniten nykyajassa se miten me elämme ylenpalttisessa yltäkylläisyydessä, mutta silti meillä on köyhyyttä ja leipäjonoja yhä enemmän ja enemmän. Välillä tuntuu siltä, että tuo arvostamani vanha maailma sopisi minulle paremmin ! Meidän tulisi muistaa kunnioituksella menneitä aikoja, ja niitä sukupolvia, jotka lunastivat kärsimyksellään ja kovalla työllään meille tämän rakkaan maan. Emme saa unohtaa. P.S HYVÄÄ JUHANNUSTA KAIKILLE
Kirjoitti suruisa Anne 15.6 2020

KESÄTARINA

Kirkonkellot soivat kutsuvasti Kolhinselän takana. Rauhallisen rytmikäs kumahtelu kantautui järven selkää pitkin aina pitäjän viimeisimpään kolkkaan asti. Vastarannalla haukkui koira ärhäkkäästi vieraille tulijoille. Raskassoutuinen kirkkovene pinnistelevine soutajineen halkoi pitkin järven pintaa kokka kohisten. Tarkka silmä saattoi erottaa syvällä uivan ison veneen. Pian se hävisi veden hopeiseen välkkeeseen ja vaahtopäisen aallokon taakse pieneksi mustaksi pisteeksi.Silmieni edessä sinivalkoinen taivaankansi yhtyi eheytyvään kimaltelevaan järven selkään, kuin ne olisivat yhtä samaa maanpäällistä täydellistä paratiisia. Minä istuin laiturin nokalla liotellen varpaitani lämpimässä vedessä. Kauan odotettu kesä oli vihdoin tullut !
Antauduin auringon paahteelle ja suven ihanille tuoksuillle. Vienoinen tuuli hiveli ihoani ja yläniityltä leijaili kukkakedon aromit ympärilleni. Aamupäivän aurinko paistoi jo läkähdyttävästi enteillen keskipäivän kuumaa hellettä. Pulahdin veteen vilvoittelemaan ja venyttelemään puutunutta selkääni. Päätin lähteä rantaniityn kautta puutarhan keinuun istumaan, sillä punoittava ihoni kaipasi jo varjoa. Katseeni vaelsi vielä pitkin vastarantaa hyväillen kultaviljaisten peltojen kauneutta. Tuuli toi vastaviikatoidun heinän autuaallisen elämäntuoksun nenääni.
Niittypolulla kulkiessani ihmettelin kaikkea tätä henkeäsalpaavaa kauneutta. Sudenkorentojen kosiotanssit veden rajassa ja heinäsirkkain orkesteri viulunsoittoineen täydensivät koko rinteen monipuolista yhdyskuntaa. Mehiläiset ja muut pikku ötökät olivat miehittäneet sadoin väpättävin siivin koko apilapellon kisaillessaan päiväperhosten kanssa elintilasta. Pikaisia pyrähdyksiä lentelevät pääskyset hätääntynein liverryksin suojellessaan ja syöttäessään poikasiaan tai järven pintaa hipovien virtaviivaisten tiirojen uskaliaat äkkisyöksyt kohti saalistaan saivat minut tuntemaan itseni luomakunnan edessä nöyräksi ja vaatimattomaksi.Näkymä kosketti minun sismpääni pysyvästi…. Nyt minä ymmärsin….. Tämän kaiken oli pakko olla Jumalan kasvot, puhtaat ja lempeät. Maiseman kauneus ja luonnonrauha kuvastivat ainutlaatuista viattomuutta, minut valtasi sanoinkuvaamaton rauha. Tämän hetken tulen tallettamaan muistojeni lähteeseen,josta voin ammentaa voimaa , kun elämässä on harhapolkujen viidakko ja vaikeuksien verkko. Haluan jakaa tämän voimaanuttavan muiston muillekkin, jotta he jaksaisivat pahan ajan yli. HYVÄÄ KESÄÄ !
Kirjoitti Kaarisillan Annukka 1.6 2020

KEVÄT JA MINÄ

KERTOMUS TYTÖSTÄ, JOKA HAASTOI KEVÄTPURON KAKSINTAISTELUUN

Kevät oli tullut ahavainen ja arvaamaton. Lintujen sirkutus kuului metsästä pelloille, ja pelloilta lammikolle, jossa sammakoiden kosiotanssit olivat täydessä käynnissä. Kuturyppäiden keskellä rupikonnien häätanssia säestivät laulullaan puronvarren mustarastaat ja västäräkit. Pyrstöään keikuttava harakkakin oli sonnaustautunut frakkipukuun juhlaa varten. Rentukat loistivat keltaisina reunustaen puron reunamia. Kukintojen alla kävi jo kova kuhina mustissa elämän helminauhoissa.

Eteeni avautui näkymä oraksella kasvavasta vehnäpellosta. Istuin ojanpientareella ja jalkojeni juurella solisi vuolas puro, josta kauempana muodostui pieni lammikko. Olkani toisella puolella kasvoi sankka kuusikko. Ikimetsän jättiläiskuusien naavaoksilla mennä vilistivät oravanpojat pörröhännät peräsimenä.
Pienen tytön silmissä paikka oli paratiisi ja satumaisen kaunis, sillä kevät oli kukkeimmillaan. Jokapuolella lenteli kaikenlaisia öttiäisiä, ilman täytti loputon surina. Muutama sitruunaperhonenkin parveili ojanpientareella leskenlehtien lomassa. Minulla oli kädessä juuri kerätty sinivuokkokimppu, jonka ajattelin viedä äidille äitienpäivälahjaksi. Ajatukseni palasivat kuitenkin auringon valossa kylpevään sinihopeaiseen puroon. Uimaan on päästävä !….

Punehtunein poskin ja kiireisin käsin viskasin sandaalit ja villatakin nurmelle. Tyhmyyttäni uhmasin vanhempieni monia varoituksia ja kieltoja pulahtamalla hyiseen veteen. HHHRRRRR….rrr , kylmää. Mieli teki palata auringon lämpöön, mutta itsepäisesti istuin purossa läiskytellen sen pintaa, vaikka siinä kellui pieniä jäähileitä.
Aikani siinä polskuteltuani ja uimalla käsipohjaa käännyin istumaan puronpohjalle. Olin jo räpiköimässä puron törmälle, kun näin papan tulevan riiheltä huolestunut ilme kasvoillaan. Minä pahantekijä yritin piiloutua ojanreunan taakse häpeissäni ja omatunto soimaten. Papan ilme muuttui tuimaksi, kun hän näki minut. Nyt tulee sapiskaa ! Ja niinhän sitä tuli.

– Kuuleppas nyt Anne….alas tulla heti pois sieltä kylmästä ja sassiin….tuut kipeeksi. Mitäs äites nyt sanois, kun näkis? Oot ihan ryvettyneen näkönen ja sininen. Mutainen ja märkä kuin uitettu rotta….leukaskin lyö loukkua jo. Häh ?….alas tulla nyt OITIS !!!! Papan äänensävy muuttui äreämmäksi ja kovemmaksi.
Minä pelästyin lisää, pelkäsin rangaistusta.

– Enkä tule, minä haluan uida !!! en tule, en tule….minä haluan olla täällä!!!!
Pappa käänsi selkänsä ja jatkoi matkaansa puhisten kohti pirttiä. Ahaa, se menee kertoon isälle. Nyt minulle tuli kiire pois kylmästä vedestä. Keräsin kamppeet ja juoksin navetan ylisille piiloon.

Kun tuosta uintiretkestä oli kulunut muutama päivä sairastuin pahanpäiväisesti. Olin kuumeessa ja öisin yskin niin että muut eivät saaneet nukuttua. Sain rangaistukseni ja hävisin kamppailussa kevätpurolle. Muutaman viikon päästä olinkin jo sairaalassa vakavasti sairaana , mutta se onkin eri tarina.
Sen jälkeen en ole kylmään veteen mennyt istumaan. Tosin meillä sisruksilla oli tapana mennä uimaan keväällä, vaikka jäät olivat vielä järven toisessa päässä.

Oppia ikä kaikki !

Kirjoitti Anne Kaarisillasta 11.5 2020