Sopimusvuori Ry kotisivu

Tutustu Kaarisiltaan

 

 

 

 

 

Tervetuloa Hervantaan!

Hervannan ytimessä, hyvien kulkuyhteyksien varrella sijaitseva Kaarisillan toimintakeskus tarjoaa sosiaalista kuntoutusta, vahvistavaa kuntouttavaa työtoimintaa sekä työhön ja opiskeluun suuntaavaa kuntouttavaa työtoimintaa. Lisäksi meillä on hius- ja kauneudenhoitoalan pajatoimintaa.

Uusimpana ryhmätoimintana Kaarisilta tarjoaa maahanmuuttajille toimintakyvyn ja osallisuuden ryhmätoimintaa, jossa yhdistyvät suomen kielen oppiminen ja psykososiaalinen kuntoutus.

Tutustuminen joka torstai klo 14.

Lue lisää

Ajankohtaista

KESÄNVIETTOA MEREN ÄÄRELLÄ


Mantereen tila nyk. Hurppu sijaitsee Virolahden pitäjässä. Valkoinen huvilamainen iso rakennus on aivan meren rannassa. Siellä on kuvattu elokuvia ja siitä on myös kirjoitettu erilaisissa teoksissa. Paikan nimi oli sittemmin Hurppu, kun äitini veli päätyi sinne naimakauppojen myötä isännäksi. Alpo-eno toimi myös sotien aikaan rajavartijana Virojoella. Kuuluisa Salpalinja alkaa sieltä. Paitsi että Hurppu oli minun enola, se oli myös 1900-luvun alussa Tsaari Nikolai 2:n perheen kesänviettopaikka. Eno-Alpon appiukko itse Mantere toimi Tsaarin hovihankkijana ja myös kuskasi Nikolain perhettä kauniissa maisemissa pitkin Virolahtea hevoskyydein.Alueelle oli vartavasten rakennettu tsaariperheelle tenniskenttä ja hoviväelle tanssipaikka. Kalaisat rannat antoivat antejaan, eläimiä ja lintuja tiirailtiin mäennyppylöiltä ja uimaan pääsi helposti kahlaamalla pitkälle matalissa rannoissa. Suolainen vesi kellutti mukavasti ja aurinko paistoi täydeltä terältä joka päivä. Mikä autuaallisen rakas paratiisi meille lapsille, niin sisaruksilleni kuin Tsaariparin 5 lapselle !
Tsaari Nikolai oli innokas kalastamaan. Niinpä hänen majasteettinsa piti erityisesti kalasta, joka savustettiin hänen onkimastaan saaliista. Palan painikkeeksi maistui Mantereen emännän kirnupiimä. Tosin kaikki ruoka ja juoma maistatettiin ensin myrkytyksen varalta hovipalvelijoilla. Myös sikäläisten suomalaisten taustat tutkittiin tarkoin aina ennen tsaariperheen lomalle tuloa. Kaikki tehtiin tietyn kaavan mukaan.
Tsaariparin tyttäret nauttivat Hurpun aurinkoisista päivistä, ja pulahtivat tämän tästä Mantereen kallioilta mereen uimaan. Pientä Alekseita vahdittiin tarkoin tämän verenvuototaudin takia, jonka hän oli perinyt kuningatar Victorialta.Päivät täyttyivät lekottelusta, erilaisista peleistä , ja vilkkaasta seurapiiri seurustelusta kutsuvieraiden kanssa.
Kesällä 1972 me tytöt istuimme isän Kartano-Volvossa lomamatkalla kohti Virolahden Hurppua. Kun seuraavana päivänä eno vei meidät veneellä Lammasluodolle oli jännitystä ilmassa. Saarella oli vain pieni saunamökki, jonne majoittauiduimme koko perhe. Saaren toisella puolella koimme pelonsekaisia tunteita, kun seisoimme kohtisuoran jyrkän kallion reunalla ja tuijotimme Venäjän valtavia rajavartiolaivoja, jotka pelottavina seilasivat ees taas. Äitimme astui puolestaan isoihin kalanruotoihin saaden ikävän haavan jalkapohjaansa, jonka isä hoiti miehekkäästi poistamalla kalanruodon puukolla. Saunasta raikui illalla naurunremakka, kun 3-v. veljeni töksäytti äidin rinnoista mojovan kysymyksen. Äitimme vastasi pojan kysymykseen miksi vauva juo maitoa rinnasta ja tuleeko sitten toisesta piimää ? Veljelle oli Liisa-täti tarjonnut mukista ensimmäisen kerran piimää. Niissä maisemissa asui pysyvästi sydämmellisyys, onni ja kesän auvo. Auringosta säteilevä lämpö, joka voimaannutti ihmisen jaksamaan. Hurpussa oli jotakin taianomaista tenhoa, ja niitä kesiä en unohda koskaan.
Niin, jotakin hyvin syvää vetovoimaa paikassa oli, koska tsaariperhe hoveineen sinne palasi aina uudelleen ja uudelleen. Kunnes Venäjän vallankumouksen raivoisat myrskytuulet kuljettivat vierailijat takaisin äiti-Venäjälle , ja siten sinetöivät Nikolai 2 :n ja perheen surullisen kohtalon. Sydämmeni pakahtuu surusta ja ilosta kuinka edelleen tunnen jotakin outoa kosmista yhtäläisyyttä Tsaarin lapsiin, sillä meillä oli yhteinen onnen ja ilon paikka missä leikimme lapsina.

PAPERIKENKIÄ, KESSUA JA SIKURIA

Kautta aikain Suomi on elänyt vihreästä kullasta, metsästä. Sotavuosina puu oli tärkein raaka-aine niin lämmityksessä kuin rakentamisessa sekä muissa tarpeissa. Ulkomaan kauppa pysähtyi kokonaan, koska laivat eivät sodan takia päässeet satamiin, paitsi Turkuun. Suurinpiirtein kaikki oli kortilla, paitsi kala ja muut luonnon antimet. Kotirintama himoitsi eniten kahvia ja sokeria.Kovien taistelujen jälkeen hermojen hallintaan sotilaille tupakka, joka vaihtui myöhemmin kessuksi. Kun parhaassa iässä olevat miehet taistelivat rintamalla naiset, vanhemmat ikäpolvet eli nostoväki, ja nuoret pitivät kotirintamaa pystyssä kekseliäin ja säästäväisin keinoin.Sodan kurimuksessa kamppailevat naiset venyivät äärimmilleen niin kodeissa,kuin maatalous-ja metsätöissä.Valitettavasti lapset joutuivat keskeyttämään koulunsa jo talvisodan aikana.Valittamatta puutteesta ja pelosta lapset keräsivät metalliromua, sanomalehtiä ja jopa pihkaa sotilaiden mäystimiin. Heilläkin oli omat tehtävänsä, siten huoli ja pelko unohtui hetkeksi.Kesäisin heillä oli kerhomaat, joissa kasvatettiin vihanneksia ja juureksia.
Puumassasta saatiin paperia, josta valmistettiin kasseja, esiliinoja, käsilaukkuja ja kenkiä. Kengät tosin eivät kestäneet kastumista. Paperia söivät rehuna jopa lehmät. Näin olen kuullut mummultani, joka ei mielellään puhunut sota-ajoista, mutta säästäväisyys näkyi hänen kotitaloudessaan. Kaikki otettiin talteen vielä 20 v. sodan jälkeenkin. Hän esim. talletti käärinpaperit, sanomalehdet ja narut myöhempää käyttöä varten. Sota-ajan nähnyt ja kokenut sukupolvi osasi hyödyntää kaikkea, he olivat aitoja luonnonsuojelijoita ja mitään ei laitettu haaskiin.
Jatkosotaan tultaessa elintarvike tilanne kiristyi entisestään. Talvisota oli kuluttanut maan leipäviljavarastot lähes loppuun, niin että vilja- ja viljatuotteet oli määrättävä kortille jo 1940. Nopeassa tahdissa syksyllä 1940 säännöstelyyn joutuivat myös saippua, vaatteet , jalkineet ja polttoaineet. Sähköä ja kaasua säästettiin.
Korvikkeiden kulta-aikana aito kahvi loppui jo 1941 jälkeen kokonaan, ja korvikkeenkin jakelu 1943, sen jälkeen ei ollut kuin vastiketta. Kahvinvastikkeita tehtiin yleisimmin voikukista, juolavehnän – ja sikurin juurista ja sokerijuurikkaista. Erityisen hyvää vastiketta sai keräämällä sopivana ajankohtana tammenterhoja.Maaseudulla keitettiin sokerijuurikassiirappia, ja kaupunkilaiset saivat tyytyä sikuriin sokerin sijasta Sotavuosina ei todellakaan ruoalla mässäilty,mutta perunaa ja lanttua oli riittämiin.Lasten suosikkina oli laittaa nauriita uuniin, joista tuli hauduttamalla makeita muistelee isäni Aaro, kun häntä haastattelin.
Kaiken kaikkiaan elämää hankaloittivat sodan aikana jatkuva puute ja niukkuus. Jokaisen suomalaisen sydämmessä jäyti jokapäiväinen suru kaatuneista, ja alituinen pelko siitä minne pommit osuisivat, miehittäisikö vihollinen maan, miten rintamalla pärjättiin, ja ennenkaikkea palaisivatko pojat, isät ja veljet enään kotiin ?
Minua ihmetyttää eniten nykyajassa se miten me elämme ylenpalttisessa yltäkylläisyydessä, mutta silti meillä on köyhyyttä ja leipäjonoja yhä enemmän ja enemmän. Välillä tuntuu siltä, että tuo arvostamani vanha maailma sopisi minulle paremmin ! Meidän tulisi muistaa kunnioituksella menneitä aikoja, ja niitä sukupolvia, jotka lunastivat kärsimyksellään ja kovalla työllään meille tämän rakkaan maan. Emme saa unohtaa. P.S HYVÄÄ JUHANNUSTA KAIKILLE
Kirjoitti suruisa Anne 15.6 2020

KESÄTARINA

Kirkonkellot soivat kutsuvasti Kolhinselän takana. Rauhallisen rytmikäs kumahtelu kantautui järven selkää pitkin aina pitäjän viimeisimpään kolkkaan asti. Vastarannalla haukkui koira ärhäkkäästi vieraille tulijoille. Raskassoutuinen kirkkovene pinnistelevine soutajineen halkoi pitkin järven pintaa kokka kohisten. Tarkka silmä saattoi erottaa syvällä uivan ison veneen. Pian se hävisi veden hopeiseen välkkeeseen ja vaahtopäisen aallokon taakse pieneksi mustaksi pisteeksi.Silmieni edessä sinivalkoinen taivaankansi yhtyi eheytyvään kimaltelevaan järven selkään, kuin ne olisivat yhtä samaa maanpäällistä täydellistä paratiisia. Minä istuin laiturin nokalla liotellen varpaitani lämpimässä vedessä. Kauan odotettu kesä oli vihdoin tullut !
Antauduin auringon paahteelle ja suven ihanille tuoksuillle. Vienoinen tuuli hiveli ihoani ja yläniityltä leijaili kukkakedon aromit ympärilleni. Aamupäivän aurinko paistoi jo läkähdyttävästi enteillen keskipäivän kuumaa hellettä. Pulahdin veteen vilvoittelemaan ja venyttelemään puutunutta selkääni. Päätin lähteä rantaniityn kautta puutarhan keinuun istumaan, sillä punoittava ihoni kaipasi jo varjoa. Katseeni vaelsi vielä pitkin vastarantaa hyväillen kultaviljaisten peltojen kauneutta. Tuuli toi vastaviikatoidun heinän autuaallisen elämäntuoksun nenääni.
Niittypolulla kulkiessani ihmettelin kaikkea tätä henkeäsalpaavaa kauneutta. Sudenkorentojen kosiotanssit veden rajassa ja heinäsirkkain orkesteri viulunsoittoineen täydensivät koko rinteen monipuolista yhdyskuntaa. Mehiläiset ja muut pikku ötökät olivat miehittäneet sadoin väpättävin siivin koko apilapellon kisaillessaan päiväperhosten kanssa elintilasta. Pikaisia pyrähdyksiä lentelevät pääskyset hätääntynein liverryksin suojellessaan ja syöttäessään poikasiaan tai järven pintaa hipovien virtaviivaisten tiirojen uskaliaat äkkisyöksyt kohti saalistaan saivat minut tuntemaan itseni luomakunnan edessä nöyräksi ja vaatimattomaksi.Näkymä kosketti minun sismpääni pysyvästi…. Nyt minä ymmärsin….. Tämän kaiken oli pakko olla Jumalan kasvot, puhtaat ja lempeät. Maiseman kauneus ja luonnonrauha kuvastivat ainutlaatuista viattomuutta, minut valtasi sanoinkuvaamaton rauha. Tämän hetken tulen tallettamaan muistojeni lähteeseen,josta voin ammentaa voimaa , kun elämässä on harhapolkujen viidakko ja vaikeuksien verkko. Haluan jakaa tämän voimaanuttavan muiston muillekkin, jotta he jaksaisivat pahan ajan yli. HYVÄÄ KESÄÄ !
Kirjoitti Kaarisillan Annukka 1.6 2020

KEVÄT JA MINÄ

KERTOMUS TYTÖSTÄ, JOKA HAASTOI KEVÄTPURON KAKSINTAISTELUUN

Kevät oli tullut ahavainen ja arvaamaton. Lintujen sirkutus kuului metsästä pelloille, ja pelloilta lammikolle, jossa sammakoiden kosiotanssit olivat täydessä käynnissä. Kuturyppäiden keskellä rupikonnien häätanssia säestivät laulullaan puronvarren mustarastaat ja västäräkit. Pyrstöään keikuttava harakkakin oli sonnaustautunut frakkipukuun juhlaa varten. Rentukat loistivat keltaisina reunustaen puron reunamia. Kukintojen alla kävi jo kova kuhina mustissa elämän helminauhoissa.

Eteeni avautui näkymä oraksella kasvavasta vehnäpellosta. Istuin ojanpientareella ja jalkojeni juurella solisi vuolas puro, josta kauempana muodostui pieni lammikko. Olkani toisella puolella kasvoi sankka kuusikko. Ikimetsän jättiläiskuusien naavaoksilla mennä vilistivät oravanpojat pörröhännät peräsimenä.
Pienen tytön silmissä paikka oli paratiisi ja satumaisen kaunis, sillä kevät oli kukkeimmillaan. Jokapuolella lenteli kaikenlaisia öttiäisiä, ilman täytti loputon surina. Muutama sitruunaperhonenkin parveili ojanpientareella leskenlehtien lomassa. Minulla oli kädessä juuri kerätty sinivuokkokimppu, jonka ajattelin viedä äidille äitienpäivälahjaksi. Ajatukseni palasivat kuitenkin auringon valossa kylpevään sinihopeaiseen puroon. Uimaan on päästävä !….

Punehtunein poskin ja kiireisin käsin viskasin sandaalit ja villatakin nurmelle. Tyhmyyttäni uhmasin vanhempieni monia varoituksia ja kieltoja pulahtamalla hyiseen veteen. HHHRRRRR….rrr , kylmää. Mieli teki palata auringon lämpöön, mutta itsepäisesti istuin purossa läiskytellen sen pintaa, vaikka siinä kellui pieniä jäähileitä.
Aikani siinä polskuteltuani ja uimalla käsipohjaa käännyin istumaan puronpohjalle. Olin jo räpiköimässä puron törmälle, kun näin papan tulevan riiheltä huolestunut ilme kasvoillaan. Minä pahantekijä yritin piiloutua ojanreunan taakse häpeissäni ja omatunto soimaten. Papan ilme muuttui tuimaksi, kun hän näki minut. Nyt tulee sapiskaa ! Ja niinhän sitä tuli.

– Kuuleppas nyt Anne….alas tulla heti pois sieltä kylmästä ja sassiin….tuut kipeeksi. Mitäs äites nyt sanois, kun näkis? Oot ihan ryvettyneen näkönen ja sininen. Mutainen ja märkä kuin uitettu rotta….leukaskin lyö loukkua jo. Häh ?….alas tulla nyt OITIS !!!! Papan äänensävy muuttui äreämmäksi ja kovemmaksi.
Minä pelästyin lisää, pelkäsin rangaistusta.

– Enkä tule, minä haluan uida !!! en tule, en tule….minä haluan olla täällä!!!!
Pappa käänsi selkänsä ja jatkoi matkaansa puhisten kohti pirttiä. Ahaa, se menee kertoon isälle. Nyt minulle tuli kiire pois kylmästä vedestä. Keräsin kamppeet ja juoksin navetan ylisille piiloon.

Kun tuosta uintiretkestä oli kulunut muutama päivä sairastuin pahanpäiväisesti. Olin kuumeessa ja öisin yskin niin että muut eivät saaneet nukuttua. Sain rangaistukseni ja hävisin kamppailussa kevätpurolle. Muutaman viikon päästä olinkin jo sairaalassa vakavasti sairaana , mutta se onkin eri tarina.
Sen jälkeen en ole kylmään veteen mennyt istumaan. Tosin meillä sisruksilla oli tapana mennä uimaan keväällä, vaikka jäät olivat vielä järven toisessa päässä.

Oppia ikä kaikki !

Kirjoitti Anne Kaarisillasta 11.5 2020

..OPINAHJOSTA PURKUTYÖMAAKSI

Vesikanuunalla varustettu sumutinletkumies seisoo tanakasti keskellä harkkomurskakasaa kastellen purkutyömaata. Hänellä on tärkeä tehtävä; estää valtavan pölypilven muodostuminen ja leviäminen viereisiin asuintaloihin. Siitä huolimatta laasti- ja betonipöly tunkeutuu näkymättöminä hiukkasina sisälle ja saa yskimään epämiellyttävän hajun levitessä sieraimiin.
Valtavat betonipylväät saavat kyytiä purkukouran lujassa syleilyssä, jonka jälkeen iskuvasara pirstoo ne pieniksi palasiksi. Tiiliseinien sisältä retkottavat teräsvaijerit vääntyvät purkusaksien puristuksessa hangaten vastaan ikäänkuin jotkin rauhattomat sielut haluaisivat vastustaa Etelä-Hervannan koulun purkua.
Täydenkuun aikana säpsähdän hereille ilkeään tunteeseen kuinka purkualueella liikkuisivat menneiden aikojen kansankynttilöiden henget etsimässä kadonneita 70-luvun opinahjolaisiaan. Tulee pakonomainen tarve mennä parvekkeelle tarkistamaan. Kuunvalossa purkualue on aavemaisen rosoinen ja kylmän kolkko. Minua puistattaa ja jääpuikot rapelehtivat selkäpiitä pitkin.

Ruostuneet ilmastointiputket ja alumiinipellit rusentuvat purkukourissa rumiksi metallimöhkäleiksi kasaan, joka kasvaa suureksi vuoreksi. Eristevillat ovat homeen värjäämiä; ruskeaa, mustaa ja myrkynvihreää. Mitä kaikkea oppilaat ja opettajat ovatkaan joutuneet hengittämään, ainakin hometta ehkä jopa asbestia? Tiedä tuota sitten!
Oviaukot ammottavat tyhjyyttään betoniseinien torsoissa. Ennen niistä juoksentelivat iloiset pikkujalat kukin omaan luokkaansa oppimaan lasku- ja lukutaitoa. Opettajanhuone on muuttunut lajittelukouran tyhjiöasunnoksi, josta bitumieristeet, kaapelit ja sähköjohdot roikkuvat irvokkaasti esillä. Massiivinen määrä tiiliä ja harkkoja on kasautunut koko alueen alusmatoksi raskaiden kaivinkoneiden alle, jotka rouhivat ahnaat hydrauliset kaulat pitkällä rakennuksen sisältä lautatavaraa, muovia, styroksia ja muuta sekalaista rakennusjätettä. Näppärästi pyörivät kaivinkoneet muistuttavat muodoiltaan ylvästä joutsenta, joka tosin on melko roisi vertauskuva rusentavista voimanpesistä.

Pala palalta tuhoutuu monen koululaisen vuosien muistot ja koulun ainutlaatuinen historia. On jotenkin sydäntä särkevää todistaa päivittäin kuinka koulun monikymmenvuotinen opillinen kulttuuri häviää, ja sen myötä koulun historia katoaa sinisiin kontteihin. Jatkuva virta kuorma-autoja kippaa rujot jäänteet kaatopaikalle lajiteltaviksi ympäristöystävällisesti. Jotakin hyvää siis kuitenkin.

Jos seinillä olisi muisti niillä olisi paljon kerrottavaa. Minun muistoni koulusta liittyvät lähinnä äänestämiseen ja hammaslääkäriin, jossa kävin monen monta vuotta. Kaiken tämän keskellä olen hämmentyneen surullinen, mutta toisaalta, jos vanhaa ei pureta ei saada uutta tilalle. Mielestäni tämä purkutyömaa kuvastaa hyvin nykytilaa, jokin vanha aika jää nyt taa ja toivottavasti uusi armeliaampi aikakausi odottaa meitä kaikkia.

Kirjoitti ” Toimittaja” Mäkinen Kaarisillasta 27.4.2020