Sopimusvuori Ry kotisivu

Tutustu Kaarisiltaan

 

 

 

 

Tervetuloa Hervantaan!

Hervannan ytimessä, hyvien kulkuyhteyksien varrella sijaitseva Kaarisillan toimintakeskus tarjoaa sosiaalista kuntoutusta, vahvistavaa kuntouttavaa työtoimintaa sekä työhön ja opiskeluun suuntaavaa kuntouttavaa työtoimintaa. Lisäksi meillä on hius- ja kauneudenhoitoalan pajatoimintaa.

Uusimpana ryhmätoimintana Kaarisilta tarjoaa maahanmuuttajille toimintakyvyn ja osallisuuden ryhmätoimintaa, jossa yhdistyvät suomen kielen oppiminen ja psykososiaalinen kuntoutus.

Tutustuminen joka torstai klo 14.

Lue lisää

Ajankohtaista

KESÄTARINA

Kirkonkellot soivat kutsuvasti Kolhinselän takana. Rauhallisen rytmikäs kumahtelu kantautui järven selkää pitkin aina pitäjän viimeisimpään kolkkaan asti. Vastarannalla haukkui koira ärhäkkäästi vieraille tulijoille. Raskassoutuinen kirkkovene pinnistelevine soutajineen halkoi pitkin järven pintaa kokka kohisten. Tarkka silmä saattoi erottaa syvällä uivan ison veneen. Pian se hävisi veden hopeiseen välkkeeseen ja vaahtopäisen aallokon taakse pieneksi mustaksi pisteeksi.Silmieni edessä sinivalkoinen taivaankansi yhtyi eheytyvään kimaltelevaan järven selkään, kuin ne olisivat yhtä samaa maanpäällistä täydellistä paratiisia. Minä istuin laiturin nokalla liotellen varpaitani lämpimässä vedessä. Kauan odotettu kesä oli vihdoin tullut !
Antauduin auringon paahteelle ja suven ihanille tuoksuillle. Vienoinen tuuli hiveli ihoani ja yläniityltä leijaili kukkakedon aromit ympärilleni. Aamupäivän aurinko paistoi jo läkähdyttävästi enteillen keskipäivän kuumaa hellettä. Pulahdin veteen vilvoittelemaan ja venyttelemään puutunutta selkääni. Päätin lähteä rantaniityn kautta puutarhan keinuun istumaan, sillä punoittava ihoni kaipasi jo varjoa. Katseeni vaelsi vielä pitkin vastarantaa hyväillen kultaviljaisten peltojen kauneutta. Tuuli toi vastaviikatoidun heinän autuaallisen elämäntuoksun nenääni.
Niittypolulla kulkiessani ihmettelin kaikkea tätä henkeäsalpaavaa kauneutta. Sudenkorentojen kosiotanssit veden rajassa ja heinäsirkkain orkesteri viulunsoittoineen täydensivät koko rinteen monipuolista yhdyskuntaa. Mehiläiset ja muut pikku ötökät olivat miehittäneet sadoin väpättävin siivin koko apilapellon kisaillessaan päiväperhosten kanssa elintilasta. Pikaisia pyrähdyksiä lentelevät pääskyset hätääntynein liverryksin suojellessaan ja syöttäessään poikasiaan tai järven pintaa hipovien virtaviivaisten tiirojen uskaliaat äkkisyöksyt kohti saalistaan saivat minut tuntemaan itseni luomakunnan edessä nöyräksi ja vaatimattomaksi.Näkymä kosketti minun sismpääni pysyvästi…. Nyt minä ymmärsin….. Tämän kaiken oli pakko olla Jumalan kasvot, puhtaat ja lempeät. Maiseman kauneus ja luonnonrauha kuvastivat ainutlaatuista viattomuutta, minut valtasi sanoinkuvaamaton rauha. Tämän hetken tulen tallettamaan muistojeni lähteeseen,josta voin ammentaa voimaa , kun elämässä on harhapolkujen viidakko ja vaikeuksien verkko. Haluan jakaa tämän voimaanuttavan muiston muillekkin, jotta he jaksaisivat pahan ajan yli. HYVÄÄ KESÄÄ !
Kirjoitti Kaarisillan Annukka 1.6 2020

KEVÄT JA MINÄ

KERTOMUS TYTÖSTÄ, JOKA HAASTOI KEVÄTPURON KAKSINTAISTELUUN

Kevät oli tullut ahavainen ja arvaamaton. Lintujen sirkutus kuului metsästä pelloille, ja pelloilta lammikolle, jossa sammakoiden kosiotanssit olivat täydessä käynnissä. Kuturyppäiden keskellä rupikonnien häätanssia säestivät laulullaan puronvarren mustarastaat ja västäräkit. Pyrstöään keikuttava harakkakin oli sonnaustautunut frakkipukuun juhlaa varten. Rentukat loistivat keltaisina reunustaen puron reunamia. Kukintojen alla kävi jo kova kuhina mustissa elämän helminauhoissa.

Eteeni avautui näkymä oraksella kasvavasta vehnäpellosta. Istuin ojanpientareella ja jalkojeni juurella solisi vuolas puro, josta kauempana muodostui pieni lammikko. Olkani toisella puolella kasvoi sankka kuusikko. Ikimetsän jättiläiskuusien naavaoksilla mennä vilistivät oravanpojat pörröhännät peräsimenä.
Pienen tytön silmissä paikka oli paratiisi ja satumaisen kaunis, sillä kevät oli kukkeimmillaan. Jokapuolella lenteli kaikenlaisia öttiäisiä, ilman täytti loputon surina. Muutama sitruunaperhonenkin parveili ojanpientareella leskenlehtien lomassa. Minulla oli kädessä juuri kerätty sinivuokkokimppu, jonka ajattelin viedä äidille äitienpäivälahjaksi. Ajatukseni palasivat kuitenkin auringon valossa kylpevään sinihopeaiseen puroon. Uimaan on päästävä !….

Punehtunein poskin ja kiireisin käsin viskasin sandaalit ja villatakin nurmelle. Tyhmyyttäni uhmasin vanhempieni monia varoituksia ja kieltoja pulahtamalla hyiseen veteen. HHHRRRRR….rrr , kylmää. Mieli teki palata auringon lämpöön, mutta itsepäisesti istuin purossa läiskytellen sen pintaa, vaikka siinä kellui pieniä jäähileitä.
Aikani siinä polskuteltuani ja uimalla käsipohjaa käännyin istumaan puronpohjalle. Olin jo räpiköimässä puron törmälle, kun näin papan tulevan riiheltä huolestunut ilme kasvoillaan. Minä pahantekijä yritin piiloutua ojanreunan taakse häpeissäni ja omatunto soimaten. Papan ilme muuttui tuimaksi, kun hän näki minut. Nyt tulee sapiskaa ! Ja niinhän sitä tuli.

– Kuuleppas nyt Anne….alas tulla heti pois sieltä kylmästä ja sassiin….tuut kipeeksi. Mitäs äites nyt sanois, kun näkis? Oot ihan ryvettyneen näkönen ja sininen. Mutainen ja märkä kuin uitettu rotta….leukaskin lyö loukkua jo. Häh ?….alas tulla nyt OITIS !!!! Papan äänensävy muuttui äreämmäksi ja kovemmaksi.
Minä pelästyin lisää, pelkäsin rangaistusta.

– Enkä tule, minä haluan uida !!! en tule, en tule….minä haluan olla täällä!!!!
Pappa käänsi selkänsä ja jatkoi matkaansa puhisten kohti pirttiä. Ahaa, se menee kertoon isälle. Nyt minulle tuli kiire pois kylmästä vedestä. Keräsin kamppeet ja juoksin navetan ylisille piiloon.

Kun tuosta uintiretkestä oli kulunut muutama päivä sairastuin pahanpäiväisesti. Olin kuumeessa ja öisin yskin niin että muut eivät saaneet nukuttua. Sain rangaistukseni ja hävisin kamppailussa kevätpurolle. Muutaman viikon päästä olinkin jo sairaalassa vakavasti sairaana , mutta se onkin eri tarina.
Sen jälkeen en ole kylmään veteen mennyt istumaan. Tosin meillä sisruksilla oli tapana mennä uimaan keväällä, vaikka jäät olivat vielä järven toisessa päässä.

Oppia ikä kaikki !

Kirjoitti Anne Kaarisillasta 11.5 2020

..OPINAHJOSTA PURKUTYÖMAAKSI

Vesikanuunalla varustettu sumutinletkumies seisoo tanakasti keskellä harkkomurskakasaa kastellen purkutyömaata. Hänellä on tärkeä tehtävä; estää valtavan pölypilven muodostuminen ja leviäminen viereisiin asuintaloihin. Siitä huolimatta laasti- ja betonipöly tunkeutuu näkymättöminä hiukkasina sisälle ja saa yskimään epämiellyttävän hajun levitessä sieraimiin.
Valtavat betonipylväät saavat kyytiä purkukouran lujassa syleilyssä, jonka jälkeen iskuvasara pirstoo ne pieniksi palasiksi. Tiiliseinien sisältä retkottavat teräsvaijerit vääntyvät purkusaksien puristuksessa hangaten vastaan ikäänkuin jotkin rauhattomat sielut haluaisivat vastustaa Etelä-Hervannan koulun purkua.
Täydenkuun aikana säpsähdän hereille ilkeään tunteeseen kuinka purkualueella liikkuisivat menneiden aikojen kansankynttilöiden henget etsimässä kadonneita 70-luvun opinahjolaisiaan. Tulee pakonomainen tarve mennä parvekkeelle tarkistamaan. Kuunvalossa purkualue on aavemaisen rosoinen ja kylmän kolkko. Minua puistattaa ja jääpuikot rapelehtivat selkäpiitä pitkin.

Ruostuneet ilmastointiputket ja alumiinipellit rusentuvat purkukourissa rumiksi metallimöhkäleiksi kasaan, joka kasvaa suureksi vuoreksi. Eristevillat ovat homeen värjäämiä; ruskeaa, mustaa ja myrkynvihreää. Mitä kaikkea oppilaat ja opettajat ovatkaan joutuneet hengittämään, ainakin hometta ehkä jopa asbestia? Tiedä tuota sitten!
Oviaukot ammottavat tyhjyyttään betoniseinien torsoissa. Ennen niistä juoksentelivat iloiset pikkujalat kukin omaan luokkaansa oppimaan lasku- ja lukutaitoa. Opettajanhuone on muuttunut lajittelukouran tyhjiöasunnoksi, josta bitumieristeet, kaapelit ja sähköjohdot roikkuvat irvokkaasti esillä. Massiivinen määrä tiiliä ja harkkoja on kasautunut koko alueen alusmatoksi raskaiden kaivinkoneiden alle, jotka rouhivat ahnaat hydrauliset kaulat pitkällä rakennuksen sisältä lautatavaraa, muovia, styroksia ja muuta sekalaista rakennusjätettä. Näppärästi pyörivät kaivinkoneet muistuttavat muodoiltaan ylvästä joutsenta, joka tosin on melko roisi vertauskuva rusentavista voimanpesistä.

Pala palalta tuhoutuu monen koululaisen vuosien muistot ja koulun ainutlaatuinen historia. On jotenkin sydäntä särkevää todistaa päivittäin kuinka koulun monikymmenvuotinen opillinen kulttuuri häviää, ja sen myötä koulun historia katoaa sinisiin kontteihin. Jatkuva virta kuorma-autoja kippaa rujot jäänteet kaatopaikalle lajiteltaviksi ympäristöystävällisesti. Jotakin hyvää siis kuitenkin.

Jos seinillä olisi muisti niillä olisi paljon kerrottavaa. Minun muistoni koulusta liittyvät lähinnä äänestämiseen ja hammaslääkäriin, jossa kävin monen monta vuotta. Kaiken tämän keskellä olen hämmentyneen surullinen, mutta toisaalta, jos vanhaa ei pureta ei saada uutta tilalle. Mielestäni tämä purkutyömaa kuvastaa hyvin nykytilaa, jokin vanha aika jää nyt taa ja toivottavasti uusi armeliaampi aikakausi odottaa meitä kaikkia.

Kirjoitti ” Toimittaja” Mäkinen Kaarisillasta 27.4.2020

Etäpääsiäinen

ETÄPÄÄSIÄINEN
Luonto on heräämässä valon ja kasvun ajanjaksoon. Kauppareissulla pysähdyin Ahvenisjärven rantaan ihmettelemään lintujen mekastusta. Vilkasliikkeiset sorsakoiraat kisailivat naaraiden suosiosta läiskimällä siipiään korskeasti vettä vasten. Veden pinnalla kosijat sukkuloivat toistensa lomitse pörhistellen sulkiaan kuin riikinkukot kaula pitkällä höyhenet pöllyten. Niiden mahtailu oli huvittavaa, ja minua nauratti niiden ylväs pöyhistely.

Pakosti katseeni vaelsi vastarannalle, josta kuului korviahuumaava kirkuna ja säksätys. Vesirajassa röyhkeät valkoselkäiset lokit kinastelivat yhtenä ryppäänä kalanrippeistä tai sitten joku oli nakannut leivänkänttyjä riitelijöille. Metelistä huolimatta hymy pyrki väkisin kasvoille. Luonto on pian kauneimmillaan, ja sen edessä ihminenkin on joka kevät ihmetyksen ihailua täynnä.
Uusi aika tuo ja luo onnellisuutta ja auttaa jaksamaan elämän myrskyissä. Viereiseen kuuseen lensi sinitiainen sirkuttamaan kuin hengenhädässä. Silläkin näytti olevan kova hosu puolison hakuun. Hymyilytti.

Jatkoin matkaani katsellen ympärilleni. Lumi, sekin vähä mitä talvella satoi oli hävinnyt, vain muutama likainen lumenläiskä pilkotti metsästä. Oljenkorren värinen pälvimaa oli tylsän likaisen läikkäinen menneen kesän kuivine lehtineen, jotka pyörivät ees taas vinhasti minne tuulen pyrähdys osui.. Routa oli nostanut kaivon kannen vinoon kauempana.

Kevätaurinko lämmitti jo selkää mukavasti, mutta varjopaikoissa oli vieläkin löllyviä märkiä kohtia. Harmikseni olin juuri valinnut sellaisen reitin, jossa jalka upposi vähän väliä vetiseen multalampareeseen tai vanhan nurmikon liejuiseen kuralillinkiin. Voi hemmetti ! Kengät pilalla, pääsiäinen tulossa ja sekin etänä. Mikä kamala kiireinen sotku, mutta silti ajankohtainen mämmeineen kaikkineen. Ja silti minua nauratti ! Keväällä on sellainen vaikutus ihmiseen.
Uusi sana etäpääsiäinen kalskahtaa ainakin minun korviini jotenkin falskilta. Sen merkitystä pitänee miettiä enemmän , kun tämä julkaistaan on etäpääsiäinen ohi. Yksi toivomus minulla on: ” Pysyköön korona etäällä meistä !”

Kirjoitti Annukka Kaarisillasta 14.4 2020

Poikkeusoloissa elämme tulevaisuuden varjoissa

Luultavasti me kaikki olemme jo kyllästyneet koronauutisiin ja erilaisiin suojaaviin toimenpiteisiin. mutta meidän on pakko sietää niitä suojataksemme itseämme ja toisiamme. Meidän on myönnettävä, että vallitseva poikkeustila, ja 3-vaiheinen muutos on jokaisen elämässä globaalisti. Mukavuusalueellemme on hiipinyt vaivihkaa kova vastustaja, jota emme näe, kuule, maista tai haista. Pieni ja pirullinen Corona Govid-19.
Tässä epätietoisuudessa emme voi muuta kuin olla mahdollisimman paljon kotona eristyksissä. Nykyhetki on seisahtunut odottamaan, mutta mitä ? Ainakin joudumme miettimään rutiinit uudelleen. ” Hokkuspokkus, elämämme heittivät kuperkeikkaa päivässä”.

Olin jo pitkään vaistonnut jotakin tapahtuvaksi. Epämääräinen paha olo vaivasi keskittymistä, ja arkihuolet painuivat toissijaisiksi. Kun poikkeustila julistettiin, se herätti heti paljon kysymyksiä, joihin kaikkiin emme saa vastausta. Tapahtui paljon pienessä hetkessä monella eri tasolla. Elämme tällä hetkellä 2-vaihetta, jossa ihmisten sietokykyä ja vastustuskykyä testataan. Etenkin kuinka lainkuuliaisia olemme, kuinka henkisesti jaksamme kuormitusta.

Ajatukseni täyttyvät huolesta. Miten pärjäävät iäkkäät vanhempani? Kuitenkin isäni selvisi lapsena Helsingin pommituksista ja isovanhempani sisällissodasta. Meillä kaikilla on varmasti kertomuksia oman sukuhistorian vaikeiden aikojen selviytyjistä.
Aiemmat sukupolvet ovat kestäneet pula-ajat ja säännöstelyt, taistelivat sodissa ja uurastamalla yötä päivää maksoivat sotakorvaukset pennilleen ainoana maana maailmassa. ” He eivät antaneet periksi, vaikka iso jättiläinen moukaroi pientä Suomea ”!
Nurisematta he tarttuivat kuokkaan ja rakensivat hiellä ja tuskalla meille valmiin kotimaan, omille lapsilleen. Nykypolvissa elää siten perimä: sisukkaan kansan terve ylpeys omasta perintömaastaan ja siitä maasta on aina noustu jaloilleen.
Yhtäkkiä minulla ei ollutkaan Kaarisillan mahtavaa yhteisöä ympärilläni. Miten kanssakulkijani voivat?

Onnekseni Leena ja Pirjo ovat antaneet minulle arvokasta yhteydenpitoa, koska yksinäisyys luo apeutta ja pelkoa. Pysyn siten järjissäni kun sain mahdollisuuden tehdä etätöitä ja minulle mieluista kirjoittamista tänne. Kiitos !
Lopuksi toivotan kaikille sitkeyttä kestää. Pitäkää silti huumorinkukka rintapielessä niin pärjäämme yhdessä.

kirjoitti Annukka Kaarisillasta 3.4.2020 Tampere