Sopimusvuori Ry kotisivu

Tutustu Kaarisiltaan

 

 

Tervetuloa Hervantaan!

Hervannan ytimessä, hyvien kulkuyhteyksien varrella sijaitseva Kaarisillan toimintakeskus tarjoaa sosiaalista kuntoutusta, vahvistavaa kuntouttavaa työtoimintaa sekä työhön ja opiskeluun suuntaavaa kuntouttavaa työtoimintaa. Lisäksi meillä on hius- ja kauneudenhoitoalan pajatoimintaa.

Uusimpana ryhmätoimintana Kaarisilta tarjoaa maahanmuuttajille toimintakyvyn ja osallisuuden ryhmätoimintaa, jossa yhdistyvät suomen kielen oppiminen ja psykososiaalinen kuntoutus.

Tutustuminen joka torstai klo 14.

Lue lisää

Ajankohtaista

Työ tekijäänsä kiittää

Agraariyhteiskunnassa maaseudulla raadettiin aamusta iltaan asti. Silloin 1960-luvulla pientilallisten elämä oli täydellistä luomua kirjaimellisesti. Maatalous- ja metsätyöt tehtiin käsin pelkällä raa´alla voimalla ja tietotaidoilla, jotka olivat perityneet aiemmilta sukupolvilta. Murros maataloudesta teolliseen alkoi juuri 60-luvulla, jolloin minä olin lapsi. Maataloudessa siirryttiin tehokkaampaan tapaan, tuli kodinkoneita emäntien avuksi, ja isännät vaihtoivat hevosen traktoriin. Maaseutua alettiin myös sähköistää ja puhelinlinjoja vetää syrjäisille seuduile.
Talvisin puunrungot ajettiin hevosreellä omasta metsästä ja pätkittiin pölkyiksi sahalla ja sirkkelillä. Halkoja oli eri mittaisia kuhunkin uuniin sopiviksi ja lautatavaraa rakentamiseen. Oltiin omatoimisia ja itsellisiä, tultiin toimeen kukin omavaraisuudella, jopa valjaat tehtiin ja korjattiin itse pikilangalla.
Kesäisin kasvatettiin peltotilkuissa perunoita, lanttuja ja muita juureksia tarpeiden mukaan. Marjat ja sienet kerättiin metsästä ja kalastus oli ympärivuotista. Pihapiirissä kasvoi omenasato ja marjapensaat, joiden antimista keitettiin hilloja ja soseita kellariin talven varalle. Leipää ja vehnästä leivottiin kerran viikossa omista viljoista, jotka jauhettiin riihessä puimakoneessa. Ohraa, vehnää, kauraa ja ruista oli laarit kukkuroillaan navetan ylisillä. Vain suola, sokeri ja kahvi haettiin kauppa-autosta. Meijeristä saatiin voita vastineeksi maidosta.
Kuikka-Jussilta ostettiin kotitalouksiin tarvittavat ompelutarvikkeet ja muuta pikkutavaraa. Jussin kapsäkistä löytyi nappeja ja neuloja, kampoja ja peilejä, vetoketjuja, hakaneuloja, kuminauhaa ja lankarullia ym. Jussi oli pitäjän tunnetuin kulkukauppias, joka kävi polkupyörällään seudun emäntiä narraamassa kaupantekoon. Meitä lapsia hän hauskuutti kertomalla tarinoita tontuista ja menninkäisistä, tosin hän muistutti itsekkin paksussa pikkutakissaan pujopartaisena ja lyhyenläntänä miehenä lähinnä peikkoa, ja sekös meitä nauratti.
Muistan lapsena ihmetelleeni mummun käsiä, jotka olivat kovasta työstä sierrettyneet. Niissä pienissä käsissä oli uusia ja vanhoja palovammoja, kaikenlaisia työn jättämiä kirkuvia arpia,koska hän oli sokea. Tulia tehdessään hän ei aina osannut varoa liekkejä tai hellalla kiehuvia vesiä. Terävät esineet olivat myös hänelle vaaraksi. Joka tapauksessa hän ei ollut koskaan joutilaana, vaan aina oli tekemistä. Jos hän ei ollut navetalla, niin hän oli leikkaamassa vihantaa sirpillä eläimille, iltaisin hän kutoi sukkia. Kaikesta tästä työtaakasta huolimatta hänellä oli myös aikaa meille lapsenlapsilleen. Joskus huolien täyttämä pää lepäsi lehmän kylkeä vasten , ja muutama kyynelkin saattoi tipahtaa lypsyämpäriin. Tuolloin me yleensä kirmasimme ulos navetasta kuin mullinvasikat konsanaan kevätlaitumille, ja jätimme hänet rauhaan ikuisilta kysymyksiltämme.
Jäätyämme kolttosista kiinni mieli oli katuvainen ja apea, mutta mikä parasta unohdusta pahanteolle oli anteeksipyyntö, vastalypsetty maito ja juuri noukitut metsämansikat. Niin usein kaipaan niitä lapsuuden leppoisen raukeita kesäpäiviä, kun heinää tehtiin ja talven pakkaspäivien riemuja, kun isä laittoi aisakelkan järven jäälle. Kirj. Annukka Kaarisillasta 16.3 2020

HERVANNAN YLÄNKÖ

Sotien jälkeen Messukylään asettautunut kirjailijamme Kalle Päätalo haikaili pitkään kotikylänsä Kalliojärven rakkaita rantamia, ja ikävöi rikkaita synnyinseutunsa sielunmaisemia Taivalkoskella. Mutta pahaksi onneksi sodan sytyttyä sotaan lähtö 1939 muutti ratkaisevasti nuoren miehen suunnitelmia. Hän oli ennen kaikkea loistavan mestarillinen maisemien kuvaaja, ja kirjoitti monta teosta kotiseudustaan. Saamme olla hänestä ylpeitä, kun saimme hänet Tampereelle ikiomaksi keskuuteemme yhdeksi merkittävimmistä kirjailijoista. Tampereella Kallen ihastelun kohteeksi vaihtui Hervannan ylänkö, joka oli silloin pelkkää jykevää koskematonta sekametsää, hopeisina siintäviä järviä ja Matinkylässä muutama uudisrakennus sekä sammaloituvia erämaatöllejä.
Kotimaan jälleenrakennus alkoi. Niinä vuosina aina 1952 asti maksettiin sotakorvauksia Venäjälle, ja jokaista käsiparia tarvittiin nostamaan Suomi uudelleen kukoistukseen. Siihen Kallekin ehätti kovana työmiehenä mukaan. Pestauduttuaan Tampereen kaupungille hän lähti puunkaatoon ja halonhakkuuseen Hervannan ylängölle. ” Ryskätöihin” niin kuin Kalle oli lapsuudestaan asti tehnyt isänsä jalanjäljissä. Eipä Kalle tekisi niin nyt, jos näkisi minun silmilläni nykyisen Hervannan vireän monikulttuurisen lähiön.
Muutama vuosi sitten löysin kirjoittamani kuvauksen nyky Hervannasta, ja miten minä sen näin muutettuani 20 vuotta sitten. Minä kuvasin sitä näin. Tosin tämä ei vedä vertoja mestari Päätalon eri ajan kuvaukselle:
”Helaraitilla oli hiljaista, rankkasade oli ajanut kulkijat koteihinsa. Iltapäivä oli pysähtynyt hetkeen, jolloin ajankulu hukkui kaupunkilaisilta illallisen tekoon ja perheen kanssa viettämiseen, syömiseen ja rupatteluun päivän tapahtumista. Vastapäisen talon avoimista ikkunoista kuului vaivihkaa aution Arkkitehdinkadun ympäristöön vain ruokailuvälineiden kilahduksia, kun ne koskettivat lautasen lasista pintaa. Sieltä täältä kuului vaimeata puhetta hymähdyksin. Pariskuntien viinilasien kosketuksesta paljon kertovia skoolaus huudahduksia. Sitten hiljainen tauko, ja sen perään naisen kiehnäävää kikatusta ja kavaljeerin myötäileviä murahduksia. Viikonloppu oli autuaallisesti alkanut, mutta luultavasti se päättyisi aamuyöstä kipuileviin örähdyksiin ja vaivalloisiin äännähdyksiin, kun laskuhumala hiipisi unen kanssa kamppailevien ja kuumuudesta kärsivien ihmisten olotilaan.
Laitalähiön kaduille kantautui kummallista keskikaupungin kohinaa. Se oli ilmastointilaitteiden suhinaa katoilla ja autojen moottorien kaukaista hurinaa vellovissa ruuhkissa kehäteillä. Juhannuksesta ei ollut vielä viikkoakaan. Hervantajärven takana kävi vielä ukkonen vaitonaisena kumuna sateen rummutuksen lakattua. Kaupungin yllä taivaan värikirjon kannessa sateenkaaren reunoilla oli vielä häivähdys punapurppuraa ja oranssin hehkua, kunnes se sulautui savunharmaaseen pilvimassaan. Pikkulähiön asfalttikadut höyrysivät kosteaa vaaleaa usvaa. Koko päivän auringonpaahteen kuumentamat raitit ja kadut odottivat viikonlopun juhlijoiden edestakaista kulkua terasseille ja ravintoloihin etsimään jotakin johon purkaa itsesäälin ja itserakkauden sekaista litaniaa aina kyllästymiseen saakka. Pian lähiö olisi kuin Villi- Länsi. Se oli silti elämää, sykkeellistä hetken huumaa ja haihattelun kulta-aikaa.”
Kirjoitti Hervantalainen AM 17.2 2020

YHTEISTYÖLLÄ SE SUJUU JA PAISTAA SE AURINKO RISUKASAANKIN

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa yhteisöllisyydestä, joka on yksi merkittävimmistä yhteiskuntajärjestelmän tukijaloista. Rakennusaineena yhteistyö on tärkeä elementti, ja sen toimivuus on meistä ihmisistä kiinni.
Yhteisöllisyys on paljon muutakin. Yhteisöllisyyden tukeminen yhteisistä varoista kaikin tavoin ehkäisee parhaiten syrjäytymistä. Se torjuu myös yksinäisyyttä, masennusta ja auttaa sosiaalisen kanssakäymisen puutetta konkreettisesti kasvokkain.
Yhdessä tekeminen ja ylipäätään oleminen kannustaa antamaan ihmisen voimavaroja yhteydeksi toisiin, ja siten se toimii vastavuoroisesti liimana pitääkseen yhteiskuntia pystyssä ilman kaaosta, niin ydinperheissä kuin työyhteisöissä.
Niinpä sen kokonaismerkitys on laaja, sillä se koostuu koko maan kattavista hyödyllisistä verkostoista. Yhteisöistä ja suvuista koostuu kokonaisia kansoja. Verkostot jakavat näkymättömiä energiavirtoja toinen toisilleen. Elinvoima näkyy ihmisissä, jotka työskentelevät rinnakkain yhteisen hyvän eteen kukin voimiensa ja taitojensa mukaan.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että Kaarisillan yhteisö on antanut minulle rautaista vertaistukea, ja pahan paikan tullessa voin tukeutua kultaisen sydämmen omaaviin ja sympaattisiin vieressäkulkijoihin. Siitä lämmin kiitos !
Tyytyväisenä päivään menen rauhallisin mielin nukkumaan, kun tiedän kuuluvani johonkin. Ja mikä parasta yhdessä tekeminen voimaanuttaa minut voittamaan tulevat koettelemukset !

Kirjoitti Kaarisillan tiimiläinen AM 3.2 2020

VUODENAIKOJEN LAPSET

Olemme kuin lumihiutaleita. Kukin kauniin ainutlaatuisia ja särmikkäitä. Toiset ovat rosoisempia, toiset sileän suorakulmaisia, ja toiset pyöreän sopusuhtaisia. Kaikki erilaisia.
Leijailemme äärettömältä tähtitaivaalta kiteinä yhteen lumivalkeaksi hangeksi ja kinoksiksi valaisemaan loppusyksyn ankeutta ja pimeyttä.
Yhdessä koostumme vankaksi hangeksi, joka suojaa luomakunnan kallisarvoista elämää. Joskus syöksymme laviinin lailla eteenpäin. Meissä on voimaa. Puhdasta ja luonnollista puolustaessamme jos vain kykenemme toisiamme.
Kunnes huikaisevan keltainen elämän lähde kevätaurinko sulattaa hanget pieniksi puroiksi.
Solisevana virtana matkaamme kotimaan lukuisiin jokiin ja järviin kimalteleviksi pyörteiksi ylläpitämään kaikkea elämää.

Kirjoitti AM 27.1.2020
päivänä, jolloin kunnon lumisade yllätti vihdoinkin meidät