Päihde- ja mielenterveysverkoston taannoin tekemä kysely paljasti, että palvelujärjestelmä ja ihmisten tarpeet eivät kohtaa tarkoituksenmukaisella tavalla. Monimutkaista järjestelmää on vaikea käyttää, ja syntyy jopa paradoksaalinen tilanne, missä toimintakyvyn tulisi olla erinomainen voidakseen käyttää sen tueksi tarkoitettua palvelujärjestelmää.
Sama järjestelmälähtöisyyden problematiikka nousi esille Karoliina Ahosen vuonna 2020 valmistuneessa sosiaalietiikan väitöksessä. Ahosen tutkimus osoitti, että juuri eniten tukea tarvitsevat tippuvatkin nykyisen palvelujärjestelmän ulkopuolelle. Vilpittömässä tarkoituksessa tehty julkinen kehittämistyö suuntautuu järjestelmiin ohittaen kansalaisen tarpeineen. Tämä synnyttää vääjäämättä kohtaanto-ongelman.
Paperilla asiat voivat näyttää vielä kohtuullisen hyvältä ja palveluita on tarjolla, mutta käyttäjän näkökulmasta ne koetaan puutteellisina ja saavuttamattomina. Kehittäminen suuntautuu järjestelmiin ja rakenteisiin sitoen runsaasti resursseja. Eräs takavuosien esihenkilöni veisteli aiheesta todeten, että pysyttäisiin kuukausitolkulla kiireisinä ilman ainuttakaan asiakasta. Esihenkilöni lohkaisu oli toki karrikoidusti sanottu, mutta sisältää enemmän kuin pelkän totuuden siemenen.
Pirkanmaalla toteutettu PäMi-verkoston kysely osoitti, että palvelujärjestelmä on puutteellinen ja siinä on huomattavan vaikea navigoida. Palveluketjut katkeavat ja vastuutahot vaihtuvat.
Erityisen vaikeaksi palvelujen saaminen osoittautuu, mikäli apua joutuu etsimään ilman tukea. Varattomuus ei mahdollista valinnanvapautta eikä asiakkaan muuttuviin tilanteisiin kyetä reagoimaan riittävän nopeasti; yhdessä avovastauksessa kiteytettiin dilemma toteamalla, ettei riitä pinna eikä puhelinaika.
Palveluiden saatavuus ja laatu herättivät suurta huolta: 43 % vastanneista oli huolissaan terveyspalveluista, 46% asumis-, 65% mielenterveys- ja 67% kuntoutuspalveluista. Mikäli kyseessä olisi aito kysynnän ja tarjonnan laki, näillä asiakastyytyväisyysprosenteilla ajauduttaisiin huomattaviin vaikeuksiin. Ollessaan kuitenkin käytännössä asiakkaan ainoa vaihtoehto, vailla todellista mahdollisuutta valintaan, asettaa se julkisen palvelujärjestelmän suuren eettisen ja ihmisoikeudellisen vastuun eteen. Huomattavaa tässä vastuussa on, että näiden potilasryhmien elinaikaodote on 20 vuotta muuta väestöä alhaisempi ja sosioekonominen asema lähes poikkeuksetta heikko.
Sisältökysymyksiä tarkasteltaessa PäMi-verkoston kyselyn perusteella mielenterveys- ja päihdepalveluiden ongelmat voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: 1) palveluiden saatavuuden ja jatkuvuuden ongelmat 2) asiantuntemuksen puute ja asenteellisuus, sekä 3) yhdenvertaisuuden puute. Yhden luukun palvelut ja sujuvat palveluprosessit ja -polut ovat olleet mielenterveys- ja päihdestrategioiden kestosanastoa vuosikaudet, jopa vuosikymmenet, mutta edelleenkään niitä ei kyetä tarjoamaan.
Verkoston kysely osaltaan vahvistaa jo sitä kokemuksellisesti tiedettyä asiaa, että suunnitelmallisuus hoidosta ja kuntoutuksesta puuttuu. Hoitavat henkilöt ja kuntouttavat tahot vaihtuvat, ja palveluketjut katkeavat. Akuuttivaiheiden jälkeinen kuntouttava hoito ja tuki jää puutteelliseksi eikä tarjolla ole riittävästi tai lainkaan lääkkeettömiä ja täyteen päihteettömyyteen tähtääviä palveluja.
Prosesseja voidaan aina korjata, mutta huolestuttavampaa on kyselyn tuoma viesti asenteellisuudesta ja eriarvoistumisesta. Useissa vastauksissa tuodaan esille nöyryyttävät kokemukset b-luokan kansalaisuudesta. Asiakkaita arvioidaan päihde- ja mielenterveystaustansa kautta niissäkin tilanteissa, joihin tausta ei suoranaisesti liity. Toisaalta taustaa ei aina oteta riittävästi huomioon, ja osaamisvajeen koetaan olevan erityisen suuri perusterveydenhuollossa.
Miten eteenpäin? Erityisen tärkeää tulevaisuuden kehittämistyössä on ottaa esille nostetut puutteet ja palautteet sellaisina kuin palveluiden käyttäjät ne esittävät, ja olla sortumatta paremmin tietämiseen tai kyynistymiseen ns. ilkeiden tai vaikeasti ratkaistavien ongelmien edessä; tilaus on olemassa selvästi kunnianhimoisemmalle päihde- ja mielenterveyspolitiikalle. So-te -raja on ylitettävä ja koottava yhteneväiseksi tueksi asiakkaan taakse.
Yhteistyön merkitystä ei voi olla korostamatta myöskään läheisten ja järjestöjen kanssa. Hoitamisen ja hoitamatta jättämisen tosiasiallisia kustannuksia on verrattava rinnakkain.
Katia Laakso
Kehitysjohtaja
Sopimusvuori ry
Artikkeli on julkaistu lahella.fi eli Lähellä-sivustolla
