Sopimusvuori Ry kotisivu

Muistojen Hiedanranta

Muistojen Hiedanranta -kirjanen

Enqvist, Serlachius, Stjernvall: Monet nimet nousevat esiin Hietsun ja Lielahden entisten asukkaiden ja työntekijöiden muisteloista. Suurten nimien lomassa ne pienet, ihan normaalit ihmiset jäävät usein pimentoon. Monelle on vaikeaa tunnistaa muistojensa, oman historiansa tärkeyttä, sillä suosittu historia on nimenomaan isojen ja tärkeiden miesten historiaa. Mikrohistorian – sen tuiki tavallisten ihmisten historian – luonne on, että se jää monesti piiloon suurten tarinoiden alle. On tärkeää kaivella tätä niin sanotusti pientä historiaa, sillä suuria muutoksia seuraavassa historiankirjoituksessa ei kovin usein käsitellä ihmisten arkea tai työntekoa.

Kartanokahvilassa on ohimennen kuultu siellä vierailleiden kertomia kiinnostavia yksityiskohtia alueen elämästä. Jotta tarinat eivät jäisi piiloon kysyvät Sopimusvuori ry ja Tule! -hanke nykyisiä tai entisiä Lielahden, Hiedanrannan ja lähiseudun asukkaita kertomaan ja kirjoittamaan meille kokemuksistaan osana alueen historiaa. Tähän mennessä kertomuksia on kerätty Muistojen Hiedanranta -kirjan avulla. Kirja on ollut esillä Mielihyvin-kahvilassa kesästä 2018 ja kerännyt monenlaisia kartanoa ja lähialuetta koskevia muistoja. Toivommekin, että tämä pieni otanta kirjan sivuilta herättäisi niiden innostusta, jotka eivät vielä ole ehtineet tai uskaltaneet Muistojen Hiedanrantaan koskea

Tavallisten ihmisten muistot ovat erityisiä, sillä ne valottavat elämää aivan eri tavoin kuin tehtaan yleishistoria tai Tampereen kaupunkihistoria kykeneekään. Esimerkiksi eräs kirjoittaneista muistelee tehtaan työntekijöitä opettelemassa uuden omistajan nimen kirjoitusasia ja siihen liittyvää muistisääntöä ”Serla lee hius”. Rahtusen hirtehinen muistinpätkä kertoo paitsi tehdasväen arkirutiineista, niin suurten historiallisten muutosten esiinmarssista tavallisen väen kielellä. Toinen kirjoittaja kertoo käsinkosketeltavasti siitä, että kartanon alueella olleen tenniskentän tiilimurska värjäsi kädet punaiseksi, kun kenttä lanattiin käytön jälkeen tasaiseksi. Monen tarinoissa välähtää paitsi arki, että sen jakajat, kuten kanssatyöntekijät. On aika vaikuttavaa, että nimet ja jopa sukunimet kaivautuvat esiin vuosikymmenten takaa.

Muistojen Hiedanrannan muistelmissa kartano esiintyy nimenomaan osana arkea ja iloa. Siellä käydään muun muassa pelaamassa jalista ja tennistä, kahvittelemassa sekä ihmettelemässä suuremman maailman menoa. Monen kirjoittajan sukulainen tai isovanhempi oli se, jolle kartano niin sanotusti tapahtui ja tämän siivellä kirjoittaja oli myös läsnä. Tässä näkyy mikrohistorian sukupolvisuus. Kartanon arki oli jaettua kokemusta, jonka aikana nähtiin isojen nimien vaihtuvan sekä vuosikymmenten kuluvan ja siitä kokemuksesta tuli osa eräänlaista perimätietoa. Aikaisimmat polvet näkivät kartanon erityisesti herrasväen asuntona, sitten siitä muotoutui suuryrityksen toimisto, pienyrityksen konttori ja lopulta rakennuksen nykytila yrityksineen ja palveluineen. Jokainen sukupolvi kokee kartanon ja sitä ympäröivän kaupunkialueen omasta vinkkelistään.

Lielahden mikrohistoriassa kartanon alue tuo yhteen monenlaista kaupunkikulttuuria, sen toimiessa sekä työn näyttämönä, että olohuoneena juhlan aikaan. Kirjoittajat tarttuvat kartanosta kirjoittaessa paljon siihen tunnelmaan, joka alueella vallitsee tai aiemmin vallitsi. Eräskin vastaaja kirjoittaa paikan olevan täynnä ”mahtavia tarinoita ja aitoa metsämieshenkeä” viitaten työuraansa tiloissa sijainneessa puunhankintayrityksessä. Toinen vastaaja kertoo kartanon olleen kuusikymmentäluvulla ”elämys” ja nyt vastatessa mieleen tulvivan muistoja tuolta ajalta. On mielenkiintoista nähdä näiden tilojen aiheuttaneen aikanaan samanlaisia monipuolisia tunnetiloja kuin nykyäänkin. Moni nykypäivän kartanonkävijä ei sisäistä alueen eri vaiheita asuntoina, toimistoina ja työtiloina, vaan näkee tilan erityisesti rustholliluonteisena ns. ison rahan paikkana tai sitten arkkitehtonisesti erityisenä museotilana, jossa ei ole sellaista tarinallista jatkumoa, joka on näkyvissä niille, jotka ovat eläneet täällä. Toivommekin voivamme vastaanottaa tarinoita, jotka kyseenalaistavat tämän.

Heräsikö kiinnostus? Onko jotain, jota haluaisit jakaa? Se jokin voi olla aivan pienikin muisto, ihmiskohtalo tai vaan tunnelmointia vuosien takaa. Olemme vastaanottaneet kirjoituksia aivan laidasta laitaan, jopa runoja ja kirjoituksesi voi olla muodossa kuin muodossa. Tärkeintä on, että muistosi tai tunnelmointisi koskisi Lielahden tai Hiedanrannan historiaa ja olisi lähellä sydäntäsi! Ota meihin yhteyttä sillä kaikki tieto on arvokasta, ja samalla autat meitä löytämään sinut. Sinullahan voi olla vaikka millaista katsantoa!

Voi lähettää tarinoita sähköpostilla osoitteeseen jaakko.hukka@sopimusvuori.fi. Tarinat ja kuvat voivat olla miltä vuosikymmeneltä tahansa, mutta jos sinulla on jotain annettavaa, joka koskee ns. Nottbeckin aikaa, tule toki tapaamaan meitä Lielahden kartanolla(Tehdaskartanonkatu 38). Voit tuoda kuvia, tekstejä, muistoja, ihan millaista materiaalia vain. Tule juttelemaan!

-Jaakko Hukka, Tule! – Tulevaisuus toi meidät yhteen -hanke, harjoittelija

Kuntoutujan paluu 2: kuntoutujan kosto

Hellou, hyvä kuntoutusväki

muutama ensimmäinen viikko takana lähikontaktia jälkeen koronakriisin etäkuntoutuksen. On aika katsoa miten siirtyminen on tapahtunut ja ehkä sujunutkin. Monelta osin lähikuntoutus muistuttaa aiempaa, mutta pakkoa todeta, että on täällä kyllä hiljasta ja aika vähätoimista. Aivan kuin toimisto uinuisi ja välillä kääntäisi metafyysistä kylkeään kun jokin pieni tapahtuma nostaa yhtä metafyysistä päätänsä. Vuoroissa on kourallinen jengiä ja ne eivät kohtaa toista vuoroa koronan varotointen takia. Katsellaan ja seurataan kun etäsuhteessa olleet entiset tutut hiljakseen popsahtelevat takaisin lähikontaktiin, kuka mihinkin vuoroon.

Hiljaisuuden, jos nyt kohta väistyvät sellaisen, lisäksi siirtymävaihetta on leimannut varovaisuus. Käsittelemme työtasomme puhdistusliinoille, ihan syystä, ennen ja jälkeen niiden käytön. Moni varoo kahvoja ottaa etäisyyttää käytävällä. Vähän sellainen taas sellainen, jossain aiemmassa blogissakin mainittu, Hollywoodin infektiotrillerin fiilis ilmassa, mitä nyt jengi hymyilee koska eristys on ohi. Mutta se on oikeastaan ihan terveellinen fiilis kun katselee esim. naapuriamme Ruotsia, jossa varotoimia ei toteutettu. On ihan mahdollista, että tässä on ns. uusi normaali: kättelemätön, halaamaton mutta hygieeninen sosiaalinen distanssi, johon pääsemme tottumaan. Ainakin siihen asti, että virus voidaan taltuttaa kemiallisesti. Ensikädessä montaa varmaan avoimesti hatuttaa uudet järjestelyt, mutta on tässä sitä jotain jännääkin. Vähän kuin koko kansa larppaisi!

Juuri se, että muualla kuin Suomessa koronan kontrolli on toteutettu rimaa hipoen ajaa meidät etsimään positiivisempiakin puolia tästä uudesta normaalista. Emme voi tietää milloin koko maan kattava larppi päättyy joten tilanteesta on tiristettävä sen parhaat osat. Kuntoutuja katsoo uutta arkeaan ja miettii miten tästä muka poimitaan positiiviset puolet. On totta että esim. rajoitteet ovat hankalia nieltäviä, mutta etäisyydellä on puolensakin, kuten lähes tahaton mindfulness kun kaikki on harkittava ennen siihen tarttumista, tai kuten se että me suomalaiset ovat aika etäistä kansaa noin yleensäkin ja etäisyys antaa luonnollisen suomi-introversialle tilaa hengittää. Etäisyys vaatii myös asennemuutosta.

Jaksamista työhön, mistä käsin sitä sitten teettekin! Muistakaa mennä uimaan.

-Jaakko, lähiasiakkaana taas

Kuntoutujan paluu

Tyhjentävästi voisi sanoa että ”ohi on”. Pirkanmaan seutu siirtyy tiistaina 2.6(apua, elämmekin jo kesää!) etäkuntoutuksesta, joka siis on varmasti mallina jo lukijalle liiankin tuttu, lähikuntoutukseen, joka taas on jännä tapa kirjoittaa ”normaali arki”. Se jokin ei kuitenkaan ole milläin tavoin ”ohi”. Kuntoutujan arkeen paluuseen liittyy samoja täsmentäviä seikkoja joita kukin työssä tai työnkaltaisessa, kuten vaikkapa koulussa, käyvä joutuu opettelemaan tänä uutena aikakautena joka varjojen saartama on. Perehdytään tähän siirtymiseen ja katsotaan mitä kuntoutujan päässä tapahtuu!

Seikoista tärkein on tietenkin sosiaalinen etäisyys. Emme ole selvinneet koronasta, vaikka baarit maanantaina aukeavatkin ja helteitä lupaillaan. Allekirjoittanut ihan varmasti ottaa tilanteesta vaarin, mutta tätä monelle jonkinlaisena esijuhannuksena näyttäytyvää maan uutta avausta varjostaa se, että tartuntariski on vieläkin olemassa. Vastikään selvisi että useampi valtio, kuten vaikkapa Viro, avaa ovensa taas matkailulle ja tämän valossa on ihan mahdollista uusien koronatapauspiikkien näyttäytyminen jos emme ota toimistamme vastuuta. Kyllähän se toki hajottaa itse kutakin, että arkeen paluu vaatii varotoimia, mutta ihan normaali henkilökohtainen hygienia ja toisten henkilökohtaisen tilan kunnioittaminen pitäisi toistaiseksi riittää.

Ainakin täällä Hietsussa näihin uuden arjen varotoimiin sisältyy myös odottamattomia haittoja. Emme enää ruokaile yhdessä ja sekin vähäinen sosialisointi katoaa. Ruokailutauko jengin kesken oli aika keskeinen esimerkiksi yksiköiden välisessä kanssakäymisessä. ”Onko ollu mulkkuja asiakkaita?” ”Tuliko lapiohommia?” ”Taitaa olla aika hiljasta siel ylhäällä?” jne. nousivat heti mieleen perus ruokapöytäkeskusteluista joita on jaettu yli lautasten. Me tarvitsemme toisiamme, mutta on tässä puolensakin: ruokailuvuorot jää miettimättä, safkaa riittää myös vikaan vuoroon ja toki ei olle toistemme tautivektoreita. Sosiaalisen ulottuvuuden korvaamistoiminnoiksi voisi miettiä jotain yhteistapahtumaa joko näin tautiarkena tai sitten syksymmällä kun tilanne on selkeämpi.

Itse siirtyminen askarruttanee asiakkaiden arkirutinoitumisia. Kotityöskentely ja outo loputon viikonloppu josta ei tunnista arkea ja juhlaa häipyy kuin varkain ja yhtäkkiä olemmekin taas töissä. Allekirjoittanut ainakin siirtää unirytmiään ja katsoo onko bussikortissa vielä rahaa, mutta isoin muutos on varmasti vastuussa. Kuntoutuja vastasi 2 kuukautta lähinnä itselleen ja uskalsi vaikka siirtää töitään huomiselle jos niihin ei riittänyt rahkeet. Nyt palvellaan taas kartanon arkea ja niitä vaateita joita se asettaa työntekijälleen. On tapahtumia, on tilauksia ja kaikkea kivaa piipertämistä jota meidän Hietsun satunnaiskävijä ei osaa arvostaa paitsi jos se yhtäkkiä ei onnistukaan.

Kun taas kohdataan tiistaina, katsotaan toisiamme silmiin ja muistetaan että me ainakin tiedämme mitä kaikkea kuntoutuja tekee ja tuottaa kartanon kulisseissa. Ei ehkä nähdä enää ruuan ääressä tai voida morjestaa ihan niin reteesti, mutta jokainen tietää miten paljon työtä kaunis lestimme vaatii. Arkeen pitäisi kuulua kiitosta, tai se on vaan pakkopullaa, joten taputetaan toisiamme henkisesti selkään(sosiaalinen etäisyys, check check), sillä me ansaitaan se täällä joka päivä.

Kartanolla nähdään!

-Jaakko, Konttuurin lähiasiakas

Runoja keväiseen päähän

Runoissa ja taiteessa pysymme. Näistä  kiitos Heidille ja Merjalle.

 

Valonmäärä

Kuin runoissa riimit

on keväässä valonmäärä

kuin maalauksessa piirrot

on maisemassa värien valtava skaala

kuin lauluissa soinnut

niin sirkutus lintujen

on sydämessä tunne kupliva ja laaja

kaikki on tässä – juuri nyt

on aika tähän pysähtynyt

 

Osa mailmankaikkeuden

Näin tänään tanssin sitruunaperhosen

sen liikkeiden kauneus yllä valkovuokkojen

minua liikutti niin

antoi aihetta mietteisiin

tämä pala on kevättä kauneimmillaan

yksi pieni osa kokonaisuutta kerrallaan

meistä jokainen voi hetkessä

kokea maailmankaikkeuden

 

Aamulla varhain

On auringolla avaimet minun kotiini tulla

sen päästän läpi verhojen

ja yksi ajatus vain mulla

ei kauniimpaa, ei parempaa

fiilistä voi olla

minä hukun valoon ja hengitän

juuri päivää alkavaa

kauneutta sydäntä salpaavaa

ja minä kiitän

sormeni ristiin liitän

Taidetta tylsyyteen!

Sapettaako? Eikö ne vieläkään avaa kantapaikkaa? Onko huolia? Anna kulttuurin viedä hetkeksi mukanansa! Ja kiitä Merjaa ja Hannua viemisestä!


Arvoituksellinen kevät

Valkeaa lunta vasten vihreää

kaunis pala tätä aamua

talvi tuli takaisin

laahustavin askelin

orvokeissa tuulen tuoksu

arvoituksellinen on kevään juoksu

 

Lepohetki

Uinu uinu valkovuokko

vielä hetkisen

nuku nuku aurinko

vielä hetkisen

kevät ei katoa mihinkään

kovaa ja kohisten

se kohtaa huomisen

jokainen päivä tavallaan

on nuppu aikaan parempaan

luonnon sydän soi sykkien

tunnelatauksen ainutlaatuisen

Armon lupaus

Ruiskaunokki sinut mielessäni nään

päivänkakkarat kohta päänsä nostavat

aurinkoa kohti – sylit avoinna

kissankellotkin soittavat sulosävelmää

minä kuulen ja jään kuuntelemaan

katson ja jään katsomaan

taideteosta luonnon

ja olen yhtä vaan

armosta jumalan kokea tämän kaiken saan

 

Kirsikankukkien lumi

Niin kaunis on pihani kirsikkapuu

se tuulen voimasta antautuu

lumi kirsikankukkien

on hennon punainen

jokaisessa kukassa nään

lupauksen hedelmää

pieni palanen elämää

jonka kauneus hengittää

Yksin

On jokainen yksin tavallaan

vaikka hädän keskellä – avoimin mielin

yhteyttä toiseen odottaa

pieni soitto, viesti tai jotakin

ystävälle paljon on

yhdessä me selvitään

tästä kaikesta, mikä ahdistaa

pelko, kuolema, on tätäpäivää

katso siksi mieleesi ja yritä ymmärtää

on tuki ystävän todella tärkeää

50 vuotta!

Hyvää juhlaviikkoa aivan joka säädylle. Sopimusvuori täytti 50 vuotta ja juhlimme sitä hillitysti etänä, kunnioittaen riskiryhmiä ja vaarantuneita kuten lafkallamme on tapana muutenkin. Paitsi että itse kuntoutusta on monenlaista ja jokainen yksikkö on vähintään omintakeinen, niin myös, lafkasta puheenollen, on aika selvää, että näinkin iso pulju merkitsee eri asioita eri asiakkaalle tai eri työntekijälle. Puhutaan näistä merkityksistä!

Tässä blogissa on keskusteltu rutiinista ja elämänrytmistä viime aikoina. Kuntoutus on monelle ensisijaisesti tätä: tasapainottavaa tukitoimintaa joka merkityksellistää arkea joka muuten saattaisi jäädä rakentumatta tai olla vailla muotoa. Osa meistä varmasti lähestyi kuntoutusta ensin negatiiviseen sävyyn, nähden sen olevan byrokraattista pakkopullaa esim. työttömyysrahaa vastaan, mutta ajan kanssa huomasi että miten olennaiseksi osaksi arkirutiinia kyseinen pakkopulla rakentui. Asennoituminen siirtyi ”meen kun on pakko”-fiiliksistä suuntaan ”meen koska tarvitsen tätä”. Olemme täällä koska tarvitsemme tätä ja Sopimusvuori tarjoaa siihen oivat puitteet.

Eristäytymisen aikana allekirjoittanut on huomannut toisen merkityksen jota oikeastaan on pitänyt itsestäänselvyytenä, mutta jonka uupuessa lähikuntoutuksen puuttuessa on saanut muistutuksen siitä miksi puljumme oli alkujaan tarpeellinen. Haetaan tässä siis ihmiskontaktia. Tää pandemian aika muistuttaa sitä syrjäytymisen reuna-aluetta joka on varmasti monelle meistä tuttu. Päivät seuraavat toisiaan melko harmaana kunnes jostain selviää, että on viikonloppu tai esim. kuukauden toinen torstai. Viaplay, Urheiluruutu ja kauppojen aukioloajat ovat almanakkamme. Tutustumme paremmin lähikaupan myyjään kuin omiin sukulaisiin ja asiointi onkin oikeastaan ainoa syy poistua kotoa. Me ollaan sosiaalisia otuksia joilla on paitsi edellämainitun arkiruutiinin tarve niin halu olla osa ryhmää, isompaa kokonaisuutta jossa meitä arvostetaan. Etäkontakti on siinä halussa aika välineellinen, kun ainakin allekirjoittanut huomaa löytävänsä arjesta merkitystä vasta ympäröityään itsensä muilla ihmisille. Tarvitsemme yhteisöä ympärillemme.

Yhteisö tuo mukanaan rutiinia ja merkitystä, mutta myös aivan valtavasti tietoa ja taitoa. Kuntoutuksessa tietotaito ilmenee ehkä omimmillaan ohjaajissa ja valmentajissa, joten puututaan niihin tässä välissä. Jatketaan meistä muista kohta, jookos?
Asiakkaan aloittaessa osana kuntoutusyhteisöä, ohjaajien osaaminen näkyy tälle perehdytyksenä tähän uudenlaiseen arkeen, mutta on helppoa erehtyä luulemaan itseään oman tilanteensa ekspertiksi. Ohjaajakontakti voi tarkoittaa vuosien kokemusta juuri sellaisista tilanteista kuin missä me nyt luurataan. Onko väärin jos väittää ohjaajan tuntevan asiakastapauksensa paremmin kuin asiakas itse? Toisin sanoen, onko väärin jos myöntää itselleen olevansa oikeastaan ihan pihalla omasta tapauksestaan, omasta tilanteestaan? Se voi olla ihan tarpeellistakin, sillä alun perehdytyksen jälkeen ainakin allekirjoittaneelle tapahtui useampi matkan mutka ja oman tiedonpuutteen myöntäminen oli tarpeellinen askel kohti sitä että joku jolla on oikeasti langat käsissä voi selventää tilannetta. Selventää ja saattaa sen sellaiseen muotoon, että byrokratian lyhytkin oppimäärä riittää. Sopimusvuori on allekirjoittaneelle just tätä eli vuosikymmenien aikana rakentunut tietotaito siihen, että näkee olennaisen. Oli se sitten olennainen ihmisessä tai tilanteessa.

Rakkaalla lafkalla on monta merkitystä. Emme ehkä arvosta niitä kaikkia samalla tavalla, mutta jokainen myöntänee merkitysten moninaisuuden olevan arvokas osa Sopimusvuorta. Tavallaan peilaamme puljuun omia vaikeita aikojamme. Arvostamme eri asioita siinä aivan kuten omat aikamme, omat tarinamme ovat erilaisia. Joku ei edes etsi ihmiskontaktia vaan ammattiosaamista, toinen arvostaa yli kaiken sitä että saa olla puhtaassa keittiössä, jne. Ne meistä jotka ovat olleet täällä pikkaisen pidempään eivät edes näe merkityksiä minään peilauksina omasta elämästä vaan huomaavat että jokainen jättää Sopimusvuoreen oman jälkensä.

Viimevuotisilla Kädentaitomessuilla monet silmät suuntautuivat suureen yhteisötaideteokseen joka rakentui Sopimusvuoren tiskin yläpuolle. Allekirjoittanut myöntää pyöritelleensä aluksi silmiään. (Tai no, miettineensä pyörittelemistä. Sitten sinne piti kiivetä tikkailla ja ei huvittanu enää yhtään.) Blogauksen aikana mielipide muuttui, sillä se tilataideteos, vaikka etäältä vähän muistuttaakin mm. päiväkodin ikkunan äitienpäivätaidetta, kiteyttää blogin sanoman. Emme sittenkään peilaa itseämme tai mieti Sopimusvuoren merkitystä vain vaikeuksien kautta vaan rakennamme kuntoutusta oman näköiseksemme: Tilkkutäkiksi ihmiskohtaloita ja niistä selviämisiä.

Kiitos ja hyvää juhlavuotta!

t. -Asiakas Jaakko

Asunnosta asiallisempi, elintilasta eetvartimpi

Hei eristäytyjät!

Viimeksi blogattiin siitä, miten arjen voi järjestellä kestämään kuluvan kriisin paineita. Ollaan kaikki kireitä ja hämmentyneitä, joten samaan aiheen pariin voisi palatakin. Jos et lukenut edellistä blogia, kyseessä oli lähinnä se, että arki tai arjen merkitys koostuu oikeastaan neljästä asiasta: rytmistä, unesta, ulkoilusta ja innostumisesta. Tuohon listaan voisi vielä lisätä erään aiheen joka ainakin allekirjoittaneelle on aika kipupiste. Sellainen joka kipeytyi jo joskus muksuna kun suhde siihen oli mitä oli.

Aiheena ei siis ole koulun pinaattikeitto, vaan siisteys. Yksi isoimmista rakenteellisista eroista kuntoutujan ja kuntoisan kämpissä on se miten nämä asunnot näyttäytyvät ulkopuoliselle. Kyse ei ole siitä miten sosiaaliluokka tai arvo ovat todettavissa vaan siitä miten kestämme sitä että energia – oli se sitten sosiaalista tai fyysistä energiaa – ei riitä siisteyteen. Siisteys, no, se on katsojan silmissä. Me katsomme omaa mörskäämme ja toteamme että siivota vois mut viel kelvannee, mutta ulkopuolinen näkee sekasotkun ja lukee sitä kuin päiväkirjaamme. Toisin sanoen, me näymme asunnoissamme. Mielialamme ja ongelmamme heijastuvat elinympäristöömme vähän kuin talvisää tiekuntoon.

Tässä kohtaa moni varmaan hällävälittää tämän esimerkkiulkopuolisen mielipiteet ja näyttää sille esimerkkiovea. Oikein! Tarkoitus ei kuitenkaan ollut vedota lukijaa ottamaan itseään niskasta kiinni vaan kannustaa tutkiskelemaan ympäristöään. On sanomattakin selvää, että asunto on asujan näköinen: Ei tarvitse olla neiti Kondo, että ympäröi itsensä asioilla joista välittää. Hyllyjen ja telkkarin välimatkat, sukulaisilta saatu taideteos ja esimerkiksi se miten järjestelemme keittiötilat ovat arjen meditaatiota jotka auttavat meitä hahmottamaan tilaamme. Moni onkin varmasti tottunut kävelemään asunnossaan myös pimeään yöaikaan, tietäen vaistomaisesti missä mikäkin kulma tai kahva on.

Käännetään asia nyt toisinpäin. Tiedät aina missä vessan ovi on vaikka sähkökatkos veisi näön ja osaat varoa koiraasi kun kannat sylillistä pyykkiä telineelle, mutta entäs ne kipukohdat? Kuntoutuja voi olla kuin eläkeläinen, joka kulkee omia reittejään keskellä sanomalehtipinoja. Meillä on mentaalinen kartta omasta tilastamme, oli se sitten kämppä tai vaikkapa auto, mutta se voi ollakin täynnä pahaa mieltä ”kondotettujen” iloa tuovien asioiden sijaan: Sanomalehtikasat eteisessä tai saastainen lavuaari eivät tietoisessa arjessa oikeastaan paina, mutta vähä vähältä ne kasaavat pientä painetta joka piirtyy samalla tavoin asujan päähän kuin öiset kulkureitit kulmia varoen. Tiedämme mihin pitäisi puuttua, mutta se on jäänyt tekemättä niin pitkään, että kipukohta on jäänyt pysyäkseen ja tullut osaksi mentaalista karttaa joka kattaa asuintilamme.

Onko sinulla näitä vaikeita paikkoja? Ehkäpä kyseessä on esim. häkkivarasto johon on vaan heitetty materiaaleja viime muutosta tai piha joka olisi pitänyt siistiä sen sata kertaa. Aina kun katsot sitä niin jossain pistelee. Allekirjoittanut ainakin on sullonut niin paljon pahvia kissanruokapakettihylsyistä keittiöönsä, että pinkka näkyy jo ulos. Ehkä meidän tulisikin pandemian itsehoidon ja eristymisen kirojen lomassa puuttua vihdoin tähän kivuliaaseen topografiaan lukaaleissamme? Jos epäsiisteys muokkaa tuntuvasti sitä miten koemme ympäristömme. alkaen jo siitä miten kävelemme siellä, niin mitä siihen puuttuminen voikaan saada aikaan? Okei, ekana yönä joku varmaan kompastuu siihen että muuttolaatikko ei olekaan enää samassa kohdassa kuin viimeiset 9 kuukautta, mutta ennen pitkää mentaalinen karttaa mukautuu ja ihan huomaamattaan päillämme on taas tilaa hengittää!

Siisteyteen pyrkiminen voi toki olla raskasta kuntoutujalle. Meillä on tavallistakin vähemmän voimavaroja joita laittaa likoon ja täten jokin pitkään vaivannut elementti asunnossa voi olla esteenä ylitsepääsemätön. No ei hätää, sillä apuun tulee partitiointi, asian pilkkominen. Allekirjoittanut on aina lähestynyt siivousta inventaarion tekemisenä: tässä on keittiöön menevät; nuo ovat vaan suoraan roskia; tuo on koiranlelu. Jos tilanteen pilkkoo osiin ja puuttuu sitten niihin yksi kerrallaan, saa energivaransa riittämään pidemmälle. Duunia ei tarvitse tehdä edes samalla valmiiksi -jos ny käytetään sitä muuttolaatikkoesimerkkiä vaiks -, sillä jo pelkkä laatikon avaaminen ja ylipäänsä tilanteeseen puuttuminen alkaa ladata endorfiinejä tulille. Saamme energiaa aloittamisesta ja tsemppiä aikaansaannista, sillä niin meidät vain on suunniteltu. Näin siisteyteen pyrkiminen toimii oikeastaan köyhän miehen kuntoutuksena, jossa rakennamme itsemme uudelleen, pala palalta. Tässä valossa oman mielentilan landscaping ei enää vaikutakaan ylittämättömältä esteeltä.

Sitten voiskin imuroida tosta muuttolootan alta..

-Jaakko, Konttuurin asiakas

Elämää koronan aikaan!

Erittäin lokoisaa eristymistä itse kullekin!

Kuten varmasti moni on huomannutkin, toimettomuus on suurina annoksina erittäin vahingollista psyykkeelle. Normaaliarkena olisin tätä kirjoittaessa toimistolla kahvikuppi about puolillaan ja semisti multitäskäämässä pään kanssa siitä että mitä tekisin illalla. Tiedättehän, uppoutumassa arkeen, joka on niin tylsä, mutta myös niin tarpeellinen. Tällainen poikkeustila testaa siis lähes poikkeuksetta paitsi hermoja ja omaa ajankäyttöä, niin myös jokaisen kykyä luoda merkityksellistä rutiinia omiin päiviin.
Rutiini on meille todella tärkeää. Varmasti jokainen, joka on joskus ollut ilman töitä tai muuta vakituista toimintaa, on tajunnut että loputtomasti vapaa-aikaa ei oikeastaan tee ihmiselle hyvää vain päinvastoin. Arjen rakenteet, kuten unirytmi, asioinnin muassa tapahtuva sosialisaatio ja huomaamaton hyötyliikunta ovat varmasti aivan yhtä iso osa sitä mitä on olla suomalainen kuin sitten se merkityksellinen työ, ura tai vastaavakin. Allekirjoittanut ainakin totesi 2 viikon eristyksen jälkeen, että pleikkari ja aikaiset viikonloput oikeastaan menettivät merkityksensä pitkän päälle. Ne ovat arkea tasapainottavia elementtejä, mutta jos se arki puuttuu? No, kukin meistä on varmana alkanut miettiä uusia rakenteita vanhojen tilalle.

Tässä oma kontribuutioni. Tai siis, miten saada aika mielekkääksi niin, että vapaa-aika tuntuu vapaa-ajalta, jos tätä nyt voi semmoiseksi kutsua, ja on sen arvoista. Ensimmäiseksi, voin sanoa omakohtaisen kokemuksen mukaan, että unirytmin säilyttäminen on äärimmäisen tärkeää. Ihminen tarvitsee oman itsensä verran unta. Itellä se on noin 7 tuntia, mutta teillä voi olla enemmänkin. Mutta määrä ei siis riitä, vaan unien pitäisi osua valonsaannin kanssa sykliin ja ja olla mielellään vielä synkronoituja. Toisin sanoen, nuku yöllä, herää valoisaan aikaan ja nuku aina samaan aikaan. Oman kokemuksen mukaan rytmin puutteesta seuraa mm. energianpuutosta jota sitten kompensoidaan esimerkiksi päihteillä; univajetta joka ei mene pois nukkumalla lisää ”sitten joskus toiste”; tärkeiden ajankohtien kuten asiointihetkien tai soittoaikojen missaamista. Usko pois, ota unirytmistä kiinni.

Toinen iso tärkeä on liikkuminen. Ei siis pelkästään liikunta, vaikka sekin toki on olennainen osa toimivan aikuisen arkea, vaan liikkeen kokemus. Eristäytyminen, ulkoilun puute ja neljän seinän ilmiö ovat omiaa viemään ajatukset syvään päähän. Itse olen huomannut, että 40 minuuttia liikkumista, lenkkiä, juoksua tai vain ihan poissaoloa on välttävä määrä omalle päälle. Tärkeintä ei sinänsä ole suorittaa, vaan käyttää aikaa jossain muualla kuin siinä tilassa josta on nyt sattumalta muodostunut yhdistelmä toimistoa, sairastupaa ja mancavea. Voit sijoittaa liikkeen vielä ovelasti niin, että etäkuntoutuksesi, etätyösi tai mikä etäjuttusi onkin päättyy päivältä siihen. Työ-liike-huvi -syklisyys luo tervettä rytmiä päivään ja pitää kropankin vireänä.

Kolmantena suosituksena on hankkia uutta kuunneltavaa. Itse en ole vielä keksinyt mokomaa tähän eristymiseen, mutta aikoinaan kun lähdin hoitamaan unettomuusta johtuvia oireita ja oikkuja, yksi tärkeä valopilkku omaan toivottomuuteen oli musiikki. Käytännössä tein niinkin riskin homman, että haastoin itseni kuuntelemaan uutta artistia joka päivä. ”Mut Jaakko hei, toihan on oikeastaan aika lame-o ja ei mitenkään riski ees”. Tiesitkö, että on olemassa artisti joka soittaa altrockia viritetyillä pyykkitelineillä? Oletko koskaan kuullut, että paras folk tulee nykyään muuten Ruotsista? Tiesitkö, että Turkissa oli valtava progebuumi 70- ja 80-luvuilla? Arvasitko, että tässä on kirjallinen metku ja tarkoitus on saada lukija etsimään tietoja? Kolmas suositus ei siis ole musiikki, vaan uppoutuminen. Et oikeastaan tee mitään uutta vaan otat tämän hassun uuden maailmantilan mahdollisuutena kerrankin keskittyä siihen, mitä normaalisti teet niinä tunteina joita saat arjesta tiristettyä. Ei somea, ei Netflixiä taustalla vaan vain sinä ja mikä se juttusi sitten onkaan: Huviin keskittyvä oman elämän mindfulness, oli se sitten nypläys tai vain se, että sinulla on oikeastaan varsin mainio suhde koiraasi.

Koittakaa jaksaa. Me välitetään teistä ja nähdään varmasti vielä.
-Jaakko, Konttuurin asiakas

Hiihtoloma viikko.

 

Hiedanrannan Citykauris tässä moi!

Olemme siirtyneet helmikuun puolelle ja hiihtoloma viikko häämöttää jo horisontissa. Täällä kartanolla on tiedossa kaikenlaista kivaa tapahtumaa sekä lapsille että aikuisille.

Laskiaispäivänä 25.2 on tarjolla lapsekasta hauskanpitoa. Muun muassa lautapelejä hyvässä seurassa, laskiaispullien tuunausta ja villasukkadiscoa! Lisäksi ilmojen salliessa ulkoleikkejä, kuten vaikkapa lumiukkojen tekemistä. Toivotaan parasta ja lunta maahan. 😊

Kalevalan päivänä 28.2 kartanolla esiintyy kulttuuriosuuskunta Uulu. Heidän monitaiteellisen näytöksensä, Sotkan munasta maailma, kautta pääsee tutustumaan runolaulun ja Kalevalan maailmaan. Monipuolinen esitys sisältää lauluja, jotka heräävät henkiin live-piirustuksina tapahtuman aikana. Kuvitus heijastetaan videotykin kautta valkokankaalle. Perinteisten soittimien lisäksi esityksessä hyödynnetään modernia teknologiaa, kuten esimerkiksi musiikkiefektejä. Kaiken lisäksi esitys on osallistuva, yleisökin pääsee laulamaan mukana sekä piirtämään itse tarinaa paperille. Esityksen aikana syntynyt piirustus jääkin sitten muistona esityspaikkaan. Lisäksi Kartanokahvila Mielihyvässä on tarjolla perinteisiä ajankohtaan sopivia leivoksia ym. suuhun pantavaa.

Olen saanut olla mukana luomassa näitä tapahtumia. Mielenkiintoista puuhaa kaiken kaikkiaan. Tapahtumamainoksetkin sain tehdä ja suunnitella ihan itse. Oli hauskaa kokeilla tehdä eri tyyppisiä mainoksia. Toinen enemmän aikuisille suunnattu ja toinen vastaavasti lapsille.

Tapahtumapäivien ohjelmaa työstetään edelleen. Voi siis hyvinkin olla, että tapahtumia ja tekemistä tulee vielä lisää!

Tässä nämä tekemäni tapahtumamainokset a4-versioina. 😊

 

Huovutustöitä kartanolla (ja ajatuksia liittyen kartanon näyttelyihin ja itse taitelijoihin.)

 

Hiedanrannan Citykauris tässä moi!

 

Taiteen asialla jälleen. 4.2.2020 käynnistyy Lielahden kartanolla Virpi Kivisaaren näyttely, jossa hänen tekemiään huovutustöitä on esillä helmikuun loppuun asti Kartanokahvila Mielihyvässä. Tällä kertaa sain tutustua taiteilijaan henkilökohtaisesti. Hän on oikein värikäs ja miellyttävä persoona, töidensä näköinen arvokas leidi. Otin kuvia sekä hänen töistään että taiteilijasta itsestään.

Pidän siitä, että täällä järjestetään aina hyvin toisistaan poikkeavia näyttelyitä. Olen nähnyt kaikenlaisia töitä. Erilaisin tekniikoin luotuja maalauksia, useista eri materiaaleista valmistettuja pienveistoksia, monenlaisia- ja aiheisia valokuvia. Näin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Virpi Kivisaaren lisäksi olen tavannut henkilökohtaisesti toisenkin taiteilijan, Martta Meriläisen. Hänen hienoja eläinaiheisia piirroksiaan oli esillä viime vuoden marraskuussa. Mielenkiintoista tavata taitelijoita töidensä takaa. Mikään työ ei synny tyhjästä, sen taustalta löytyy aina aito ihminen.

Tässä muutama kuva huovutustöistä sekä Virpi Kivisaaresta itsestään.

 

Virpi Kivisaari

huopatossut

huopakäsineet