Jääkiekko ollut elämässäni kantava voima alkaen vuoden 2014 olympialaisista, jolloin rakastuin lajiin. Leijonia olen toki kannustanut niin kauan kuin vain muistan, mutta se on ollut enemmän voittamisen vuoksi, ei erityisesti jääkiekon takia. En tarkalleen tiedä päädyin seuraamaan juuri NHL-jääkiekkoa olympialaisten jälkeen, mutta paluuta ei ole ollut. Siitä lähtien jääkiekko on ollut minun penkkiurheilu- ja mielenterveyskuntoilulajini.
Miksi juuri jääkiekko on minun lajini? Koska se on täynnä vauhtia, isoja tunteita ja näyttäviä ratkaisuja. Maailman parhaat tekevät parhaansa päivästä toiseen, pelistä seuraavaan. Vaikka toivon tietyn joukkueen voittavan, eniten toivon hienoja maaleja, lavasta lapaan napsahtavia syöttöjä, näyttäviä torjuntoja, joukkueen puolesta uhrautumista ja niitä isoja tunteita.
Johtuen aikaeroista en juurikaan katso pelejä suorana, vaan aamuisin tarkistan yön pelien kohokohdat videolta tai netistä tilastot. Joidenkin isojen NHL-pelien kohdalla saatan herätä epäinhimilliseen aikaan, myös Leijonien isot pelit aiheuttavat samanlaista käytöstä. En tiedä monta parempaa tunnetta kuin vatsanpohjassa kipristelevän jännityksen, kumpi joukkueista voittaa, kuka pelaajista onnistuu ja keneltä kiekko lipsahtaa vastustajan lapaan pahimmalla mahdollisella hetkellä. Ja minä voin vain seurata tilannetta. Siinä hetkessä saan eläytyä täysillä ja jättää arjen murheet sivuun.
Jääkiekon kautta olen kokenut iloja, suruja, voittoja, häviöitä, ylämäkiä ja alamäkiä. Milloin on joukkueeni ollut liigan hännillä eikä mikään suju, kun taas toisessa hetkessä maaleja syntyy kuin tyhjästä. Aluksi minun oli vaikeaa päästää irti erityisesti isoista häviöistä. Ensimmäisinä vuosina kun suosikkini tippuivat, meni seuraavaan syksyyn ennen kuin palasin kunnolla takaisin jääkiekon pariin. Laji kuitenkin on opettanut, että häviöitä tulee ja niistä pitää oppia seuraavaa kertaa varten, aivan kuten elämässäkin. Saa, ja pitääkin, surra, mutta elämä ei lopu siihen, vaan on jatkettava, toivottavasti vahvempana ja viisaampana.
keväisin terveisin
mielenterveyskuntoilija Emma Hiedanrannasta
