Hei vaan, täällä mielenterveyskuntoilija vuosimallia 1987.
Oon ollut pienestä asti aika kova liikkumaan ja aika pian kaikki mun kuntoilu on ollut myös suhteellisen suoraan suhteessa mielenterveyteni kanssa! Lapsena muistan Äitini ohjanneen tän energiatasojensa kanssa sisätiloissa kamppailevan kuopuksensa ulos juoksemaan hetkeksi taloa ympäri. Taidettiin molemmat hoksata suhteellisen pian, että ylikierrosten purkaminen jonkinlaiseen liikkeeseen tosiaan auttoi tilanteeseen ja vähitellen aktiivisemmin urheillessa menikin sitten neljännes vuosisataa!
Oon ollut tosi kiitollinen, että työelämä ja ennenkaikkea Sopimusvuori on joustanut osaltaan esim maajoukkuevuosinani, kun seuratoiminnan lisäksi jääkiekon kalenterivuoteen sisältyi jonkin verran myös leiriviikkoja Suomen urheiluopistoissa ja ulkomailla.
Mitä ’mielenterveyskuntoutuja’ termiin tulee, liittyy sen synty osaltaan itseasiassa urheilu-uraani ja tarkemmin otettuna viimeisiin kiekkovuosiini, kun olin jo töissä Klubitalolla. Näsinkulman Klubitalon poppoon lisäksi kiekkokatsomoiden lehtereille innostui Sopimusvuorella työskentelyni aikana myös Verstaan porukkaa ja HPK:ta edustettuani Hämeelinnan suunnalla myös Walonkulmaisia. Yhdessä kannustaminen on äärimmäisen yhteisöllistä touhua!
Mitä itse otteluun tulee, yllättävän vähän oli lopulta väliä, ketä vastassa oli milloinkin..enemmän kiinnosti etukäteen oliko kahvio auki tai ottelun yhteydessä makkaraa myynnissä. Ja juuri sitä tunnelmaa mieluusti aina vahvistinkin; Peleihin sai ehdottomasti tulla ihan minkä vaan värinen huivi kaulassa taikka vaikka vaan haistelemaan uuden hallin tunnelmaa. Porukkaa innostui joka kerta ensikertalaisista konkareihin. Olen nähnyt vuosien myötä monta tilannetta, jossa kenellä minkäkin värinen seuravaate toiminut kuin itsevarmuutta lisäävä uniformu! Oman mielenkiinnonkohteensa jakaminen toisen ihmisen kanssa on äärimmäisen voimauttavaa. Kun muutin Tampereelle niin, minulle tehtiin hyvin selväksi, missä menee kelta-vihreän ja sini-oranssin raja. Kuitenkin saanen sanoa, että kaksi suurta näyttää oikein hyvin mahtuvan tämän kokoiseen kaupunkiin. Jääkiekko kaiken takana kuitenkin yhdistää niin Tapparan ja Ilveksen kuin KooVeen, HPK:n ja lukuisien muidenkin seurojen kannattajia!
Omat joukkuekaverini tottuivat vuosien varrella vähintään kerran kaudessa tuon innostamani porukan värikkääseen kannustusjoukkoon. Viimeisinä pelivuosina muistan Tesoman uudessa jäähallissa pelikaverin nypänneen minua alkulämpällä hihasta ja nyökänneen kysyvästi katsomon suuntaan ’Onko meillä tänään niitä mielenterveyskuntoilijoita kannustamassa?’.
Annoin keskittymisen herpaantua ja vilkutin äänekkään kannustuksen suuntaan ja vastasin et joo, ne on mun työkavereita! Olin tosi iloinen ja otettu joka kerta, kun otteluitani oltiin tultu porukalla katsomaan. Se on ihan erityinen, vähän jännittävä tunne, kun olet työroolin sijaan urheilija ja sinusta ollaan katsomossa ylpeitä. Olin joka kerta ylpeä ja kiitollinen myös faniporukkani suuntaan!
Terminä tuo mielenterveyskuntoilija lähti meillä leviämään pukukopissa. Muutaman kokeneemman pelaajan kanssa sanoitettiin sitä meidän omaa tekemistä jo aika lailla mielenterveyskuntoiluksi. Just sen takia, että sitä se meille yhä enenevässä määrin alkoi olla ja tuntui työviikon rinnalla välillä milltein päinvastaiselta! Omaa harrastamistaan oli alkanut vähitellen arvioimaan aika kriittisesti myös sitä mukaan kun vuosirenkaita kertyi. Harrastus on noissa mittapuissa enempikin elämäntapa, joka ottaa ja antaa paljon. Pelivuosien käydessä vähemmäksi alkoi illat jäähallilla ja viikonloput bussissa ottamaan päivätyön ohella enemmän kuin antoi. No, mitä sitten tutuista, turvallisista ja terveellisistä rutiineista irroittautumiseen tulee, on se ihan oma tarinansa. Kuten alussa kirjoitin, on liikkuminen ja juuri joukkueurheilu ollut tosi merkittävässä osassa oman mielenterveyteni kannalta katsottuna. Siitä hetkestä eteenpäin, kun panin hokkarit naulaan pari vuotta sitten, loppui tuo mielenterveyskuntoilu, mutta ihan uudenlainen mielenterveyskuntoilijamatka alkoi. Siitä lisää toisessa osassa, jos sanainen arkku ja aika antaa myöten.
Toki kolmaskin tarinan poikanen syntyisi meneillään olevien Olympialaisten virittämänä. Nyt huippu-urheilu on kovasti esillä ja täällä Tampereella on heti perään keväällä myös jääkiekon MM-kotikisat! Tekisi mieli veistellä omien kokemusten perusteella vaikkapa siitä, miten paljon kaikista vahvimmankin mielen ja kehon takana tarvitaan myös herkkyyttä ja joustavuutta. Urheilu ja liikunta on oikein hyvä väline hoitaa omaa mielenterveyttä, mutta ammattiurheilijan mielenterveyskuntoilu onkin monesti jotain aivan muuta kuin perinteistä kuntoilua. Aika monta urheiluhullua, kaikenmoista kuntoilijaa ja monenmoista tarinaa on sattunut omankin kuntoilumatkani varrelle. Mutta no jätetään ne kakkos- ja kolmososat nyt tästä ’mielenterveyskuntoilija’ termin syntytarinasta vielä tuonnemmaksi.
Tähän lopuksi haluan todeta, että koen tosi tärkeäksi tämän yhdistyksen strategiatyön, johon mielenterveyskuntoilijuudella halutaan vaikuttaa! Meillä on kaikilla oma tapamme liikkua tai oma lupamme olla liikkumatta, mutta kuten omasta tarinastani käy ilma, olen huomannut kuinka paljon paremmin Tuomasen pää toimii, kun asemoin tasaisen säännöllisesti verenkierron käyntiin ja mielellään myös hien pintaan. Luonto on ollut aina liikkeen ohella tärkeää ja nykyään toimii yllättäen myös pysähtyminen! Siitä on ainakin hyvä jokaisen aloittaa, pysähtyä makustelemaan omaa mielenterveyttä. Sen jälkeen ei muuta rohkeasti kokeilemaan eri juttuja ja vinkata hyvistä jutuista kaverille kans..😊
